Antiikin jermuille vastaus oli selvä: retoriikka on vaikuttavan puhumisen taitoa. Ciceroa, Quintilianusta ja kumppaneita saamme kiittää mainioista puhetaidon oppikirjoista, joiden sisältö on pääasiassa kuranttia kamaa edelleen (joskin toki sovellettuna).

Paljon on kuitenkin vettä Tiberissä virrannut sitten Marcus Fabius Q:n päivien. Retoriikan katsotaan nykyään olevan vähän muutakin, ja enemmän, kuin yksisuuntaisia vaikuttamispyrkimyksiä.

Kirjassaan Retoriikkaa epäilijöille esseisti ja filosofi Jan Blomstedt nostaa esille erityisesti filosofikollegansa Michel Meyerin. Kiitän tästä Blomstedtia, koska itse en osaa ranskaa, jolla Meyer on kirjansa kirjoittanut.

Meyer määrittelee:

Retoriikka on etäisyyden neuvottelua kahden tai useamman subjektin kesken suhteessa johonkin kysymykseen tai ongelmaan.

(Onkohan Meyerin määritelmä sulavampi alkukielellä?)

Ymmärrän Meyerin pointin niin, että ihmisten välisiä suhteita säätelevät erilaiset etäisyydet – eritoten henkiset etäisyydet – jotka johtuvat mielipiteistä, asenteista, uskomuksista, tuttuudesta yms.

Retoriikka on väline ihmisten välisen etäisyyden vähentämiseen (tai kenties myös lisäämiseen). Puhe ”neuvotteluista” viittaa joka tapauksessa jonkinlaisiin pyrkimyksiin, ja se taas viittaa siihen, että ihmiset sopivat tavalla tai toisella päämääristä.

Sopimukset ovat harvoin sellaisia sopimuksia, joita Ahtisaari ja muut rauhanneuvottelijat edistävät. Yleensä sopimukset ovat sanattomia, eräänlaisia esisopimuksia, jotka säätelevät sitä, mihin suuntaan ihmiset voivat keskinäisissä suhteissaan edetä.

Blomstedt antaa esimerkin esisopimuksesta: Kun joku nostaa käden tervehdykseen, yleisesti tiedossa oleva esisopimus velvoittaa tarttumaan käteen.

Entäpä jos toinen empii ja vasta lyhyen hetken päästä tarttuu käteen? Empiminen voi ilmaista joko varauksellisuutta, ja siten etäisyyttä, tai sitten läheisyyttä, ystävyyttä: empiminenhän voi olla toisen kiusoittelua, tahallista jännityksessä pitämistä.

Tällaisilla hetkillä tunnettua esisopimusta ikään kuin testataan, ja ohikiitävien sekuntien aikana käy ilmi etäisyyden määrä ja myös suunta, eli onko yhteistä halua vähentää henkistä etäisyyttä.

Ihmisten välisessä kommunikaatiossa on paljon tällaisia aloitteita ja niihin vastaamisia. Hienovaraista kommunikaatiopeliä ohjaavat esisopimukset, joita toisaalta voidaan myös rikkoa ja hioa uusiksi.

Puheessa ja keskustelussa voidaan esittää yleisölle ja keskustelukumppanille aloitteita, jotka yleensä johtavat henkisen etäisyyden pienenemiseen.

Ihmisten välinen etäisyys johtuu harvoin pelkästään näkemyseroista. Tiedämme historiasta – yleensä ihan omasta elämänhistoriastamme – tapauksia, joissa voimakkaasti eri mieltä olevat yksilöt ovat kyenneet kunnioittamaan toisiaan ja muodostamaan luottamuksellisia suhteita, myös ystävyyssuhteita.

Tämä on väylä siihen, että erimielisyyksistä kyetään puhumaan ja keskustelemaan. Lopulta joku saattaa muuttaa mieltään.

Ihmisten välisiä etäisyyksiä eivät siten kasvata vain näkemyserot vaan myös – ja usein ennen kaikkea – (ennakko)käsitykset toisen persoonasta ja suhtautumisesta itse kohtaan. Etäisyyksiä kasvattavat etenkin toista kohtaan koettu pelko ja inho.

Ihmisiä lähentävä retoriikka purkaa tällaisia (ennakko)käsityksiä. Tällainen retoriikka ei ole luonteeltaan vakuuttamaan pyrkivää. Pyrkimyksenä ei ole voittaa väittelyä. Sen sijaan ihmisiä lähentävä retoriikka on itsen esittelyä, alttiiksi pistämistä, oman itsen tarjoamista ihmisenä.

Tällainen retoriikka esittää aloitteen ja odottaa, miten toinen vastaa. Haluaako toinen antaa mahdollisuuden siihen, että omat ennakkoluulot voisivat muuttua? Haluaako toinen ihminen tutustua puhujaan tai keskustelukumppaniin ja ehkä löytää piirteitä, jotka yhdistävät – ja siten lähentävät?

Tällainen retoriikka ei ole pakottavaa vaan tarjoavaa, uusia mahdollisuuksia luovaa. (Ks. postaus vaikuttamisen pehmeistä keinoista.)

Käytännössä kyse on toiseen ihmiseen tutustumisesta. Sen tähden bisnes-ympäristössä harrastetaan small talkia, saunotaan ja pelataan golfia. Taitava puhuja esittelee itseään puheen alussa – ja todella taitava puhuja tekee sen niin hienovaraisesti, että yleisö ei koe sitä tyrkyttämisenä, mutta tulee kyllä vakuuttuneeksi puhujan luonteen jaloudesta.

Tällainen etäisyyksien vähentäminen mahdollistaa sen, että vaikeistakin kiistakysymyksistä voidaan argumentoiden väitellä, terävästikin. Mutta mikäli luottamus keskustelukumppanin hyväntahtoisuuteen puuttuu, kaikenlainen tiukasti asiaankin suuntautuva argumentointi voidaan ymmärtää henkilökohtaisena hyökkäyksenä tai jopa loukkauksena.

Jos kuulijat luottavat puhujaan, siihen että puhuja ei ole paha ihminen, ja suhtautuvat tähän sympaattisesti, puhuja voi esiintyä rohkeastikin ja saavuttaa etäisyyksien lähentymistä jopa ihmisiä erottavissa asiakysymyksissä.