Puhut lempiaiheestasi suurehkolle yleisölle. Tunnet asiasi läpikotaisin, olet rakentanut puheenvuorostasi helposti seurattavan ja vaikutat sopivasti innostuneelta. Olemuksesi huokuu sanatonta viestiä: “Tämä on tärkeää, tästä on teille hyötyä!”
Kuulijat katsovat sinua kuitenkin ilmeettöminä. Osa näyttää jopa kyllästyneeltä. Missä elo ja innostus? Mikseivät kuulijat syty? Mitä teet väärin?
Tällaista tilannetta on käsitelty usein koulutuksissa. Osallistujat haluavat tietää, mitä voivat tehdä, kun oma itsevarmuus alkaa horjua innottomalta tuntuvan yleisön edessä. Mitä tehdä, kun usko omaan viestiin rapisee kesken esiintymisen?
Tämä ei liene monellekaan vieras tilanne. Olen itsekin ollut sen edessä useamman kerran kouluttajana. Osallistujat tuntuvat olevan jonkinlaisen henkisen jähmettymisen vallassa. Missä vika voi piillä? Diagnoosia voi lähteä tekemään parista näkökulmasta.
Ensinnäkin on täysin mahdollista, että puhuja on mokannut. Ehkä hän on valinnut yleisön odotuksiin ja tilanteeseen nähden väärän rekisterin. Tiukan asiapitoiseen esitykseen valmistautunut yleisö saakin räiskyvän shown ja vähän liiankin itsevarman esiintyjän, joka haluaa viihdyttää. Tai sitten intoa nostattavaa inspiraatiopuheenvuoroa odottaneet kuulijat kohtaavat harmaan asiapertin, jonka olisi kannattanut ottaa aamulla toinenkin kupillinen kahvia.
Virheitä voi tehdä myös paljon tavanomaisemmilla – tai tylsemmillä – tavoilla:
- Liian tiukkaan pakattu sisältö tukkii esityksen.
- Juoni on epäjohdonmukainen.
- Kieli on raskasta ammattislangia.
- Kalvot ovat perinteisen raskaat ja tekstipitoiset.
- Kevennyksiä on liian vähän, liikaa tai aivan vääränlaisia.
Raskastunnelmaisuudelle voi olla muitakin syitä: väsyttävä lounas, sateinen päivä tai työhuolet. Yleisön ajatukset voivat olla niin muualla, ettei puhuja onnistu palauttamaan heitä hetkeen.
Mutta on vielä kolmas, vakavasti otettava mahdollisuus: yleisön ulkoinen olemus hämää. Tosiasiassa he saattavat olla erittäin hyvin mukana ja seurata puhetta keskittyneesti.
Olen itse törmännyt tähän ilmiöön useamman kerran. Kuulijat eivät tunnu vastaanottavaisilta, vaikka olisin tehnyt parhaani. Silti palaute on ollut jälkikäteen hyvää ja jopa kiittävää.
Järjestämässäni Retoriikan kesäkoulussa kansainväliset puhujat ovat joskus olleet lähes järkyttyneitä. He ovat epävarmoina pohtineet puheenvuoronsa jälkeen, otettiinko heidän sanomaansa lainkaan vastaan. Olen vakuuttanut heille, että yleisö rakasti heitä – suomalaisen yleisön reaktio on vain kovin toisenlainen kuin mihin he ovat tottuneet. (Ja oman mittapuuni mukaan yleisö on kyllä ollut aina hyvin mukana!)
Eräs puhuja kertoi tunnistavansa ilmiön, koska oli ollut aiemmin puhumassa Virossa, jossa yleisö tuntui, jos mahdollista, vieläkin pidättyväisemmältä.
Neuvoksi kaikille puhujille: jos tiedät, mitä olet tekemässä, luota siihen, äläkä anna omien tulkintojesi hämätä. Innottomalta vaikuttava yleisö saattaa todellisuudessa olla täysin keskittynyt ja imeä jokaisen sanan, joka huuliltasi kirpoaa.