”Toimittajien työhön puututaan myös Suomessa”, väittää YLE:n nettisivuilla julkaistun Jari Hanskan näkökulmakirjoituksen otsikko.
Sympaattisessa kirjoituksessa kuvataan, kuinka Porin Suomi Areena -tapahtumassa YLE:n mandaatilla toiminut Hanska hädin tuskin rohkenee kysyä Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta kysymyksensä, kun jo MTV3:n päätoimittaja Merja Ylä-Anttila taluttaa häntä kädestä ulos. Ylä-Anttilan mielestä Hanska ei ole toiminut sopivasti.
Eikä tässä kaikki. YLE:n viestintäjohtaja Reija Hyvärinen ottaa puhelimitse Hanskaan yhteyttä, koska hän ja hänen kanssaan kulkenut kuvausryhmä on kuulemma kohdellut OP-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhista sopimattomasti. Hyvärisen mielestä pitää toimia niin, ettei tällaisia valituksia YLE:lle enää tule. Vallan haltijat näyttävät pääsevän ohjailemaan jopa YLE:n toimintaa!
Kaikenlaista muutakin arveluttavaa toimittajan työn hankaloittamista tuodaan Hanskan kirjoituksessa esille. Niinpä moni jakoi kirjoituksen somessa, minäkin. Eihän se käy laatuun, että isokenkäiset jallittavat vapaata tiedonvälitystä. Aihe on tärkeä, ja siitä pitää keskustella.
Kuvausryhmä, jonka näkyvimmät edustajat ovat Voima-lehdestä tunnetut Jari Hanska ja Susanna Kuparinen, toteutti viime kesänä viisiosaisen videosarjan Porttikielto Poriin. Ryhmän tarkoituksena oli tehdä räväköitä paljastuksia siitä, minkälaisia verkostoja median, puolueiden ja elinkeinoelämän edustajat keskinäisissä kohtaamisissaan punovat.
Videot löytyvät YLE:n sivuilta. Ne kannattaa katsoa, etenkin siksi että Hanskan sympaattinen tilitys saa yllättäen aivan uusia sävyjä.
Dokumenttisarjan neljänteen osaan on tallennettu kirjoituksessa mainittu Hanskan, Liikasen ja Ylä-Anttilan kohtaaminen Ravintola Raatihuoneen Kellarissa. Tapahtumien kulku on seuraava:
Hanska ja kuvaaja saapuvat yllättäen keskelle kuuden henkilön yksityistä lounaspalaveria. Hanska esittelee asiansa. Seurueeseen kuuluva Liikanen on haluton vastaamaan kysymyksiin sillä hetkellä, mutta lupaa Hanskalle haastattelun heti ruokailun jälkeen.
Hanska ohittaa täysin Liikasen ehdotuksen ja alkaa esittää kysymyksiä valtiontalouden leikkauksista.
Liikanen ja muu seurue alkavat hermostua. Kuvausryhmä ei poistu paikalta, vaikka heiltä sitä pyydetään. Hanska jatkaa kysymystensä lukemista ääneen.
Lopulta, toistuneiden pyyntöjen jälkeen, Hanska poistuu, mutta kuvaaja jää paikalle ja antaa kameran käydä.
Tämä on siis sitä ”toimittajien työhön puuttumista”, josta Hanska kirjoituksessaan valitti.
Tässä valossa vaikuttaa siltä, että Hanskan mielestä haastateltavan on keskeytettävä se, mitä on tekemässä ja pidettävä tiedotustilaisuus, jos toimittaja näin haluaa. Muu – kuten toive lounastaa ja palaveerata rauhassa – on toimittajien työhön puuttumista.
Videoiden katsominen paljastaa, mikä on kuvausryhmän metodi: tarkoituksena on nähtävästi toistaa samoja kysymyksiä niin kauan, että ”haastateltava” turhautuu, hermostuu ja poistuu paikalta. Näin ”haastateltavat” saadaan näyttämään hölmöiltä. Sopiva leikkaus korostaa vaikutelmaa.
Selväksi käy myös se, etteivät ”haastattelijat” ole kiinnostuneita vastauksista. Sekä Erkki Liikanen että Reijo Karhinen kyllä vastaavat esitettyihin kysymyksiin, Liikanen vieläpä hämmästyttävän pitkämielisesti ja kärsivällisesti. Vastaukset eivät kuitenkaan kelpaa, ja samojen kysymysten jankkaaminen jatkuu.
Isona kysymyksenä, jota erityisesti Susanna Kuparinen pitää esillä, on se, minkälaisia konkreettisia leikkauksia tiukkaa talouskuria esittäneet vaikuttajat tekisivät. Liikanen selvittää rauhallisesti, ettei hänen virkansa tehtäviin kuulu esittää konkreettisia leikkauslistoja. Leikkauksista päättäminen siihen liittyvine arvovalintoineen on poliitikkojen asia.
Ongelma on se, että tämä vastaus ei kelpaa Kupariselle. Hänen mielestään Liikasen pitää esittää myös konkreettiset leikkauskohteet, jos kerran vaatii leikkauksia. Ollaan siis tultu tilanteeseen, jossa ”haastattelija” ja ”haastateltava” ovat eri mieltä ”haastateltavan” moraalisista velvollisuuksista. Normaalisti haastattelussa siirryttäisiin toisiin aiheisiin tällaisen umpikujan jälkeen, mutta Kuparinen jatkaa saman kysymyksen toistamista.
Hieman samoin käy Reijo Karhisen ”haastattelussa”. Hän myöntää suoraan, ettei osaa esittää konkreettista leikkauslistaa, koska ei ole alan asiantuntija. Kuparinen ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen. Kuvausryhmä seuraa ja kuvaa Karhista kaduilla ja kyselee samoja kysymyksiä.
Somessa on keskusteltu tällaisen journalistisen otteen sopivuudesta. Mielestäni olennaista ei ole kuitenkaan tavoitettu:
Porttikielto Poriin -videot eivät ole journalismia laisinkaan.
Kyseessä on sarja Porissa kuvattuja performansseja, joiden tarkoituksena on saada aikaan reaktioita videoilla kuvatuissa ihmisissä ja tehdä näistä reaktioista audiovisuaalinen kollaasi.
Taiteellisilla akteilla on pyritty aina herättämään ihmisten kiinnostus ja synnyttämään ajatuksia ja keskustelua. Näin on tehty nytkin, ja siinä on onnistuttu. Siitä osoituksena on kaiken muun keskustelun lisäksi tämäkin postaus. Kuvausryhmän huonon käytöksen metodi toimi tähän tarkoitukseen hyvin.
Jos joku vielä videot katsottuaan vaatii perusteluja sille väitteelle, ettei kyseessä ole journalismi, haluan huomauttaa seuraavaa: Kuvausryhmä ei pyrkinyt keräämään, varmentamaan ja erittelemään tietoa ja esittämään syntynyttä uutiskokonaisuutta katsojille.
Sen ei pidä antaa hämätä, että ilmassa lenteli kysymyksiä. Eikä edes sen, että ryhmä toimi YLE:n nimissä. ”Haastattelijat” eivät olleet kiinnostuneita saamistaan vastauksista vaan kertoivat omaa tarinaansa kuvien ja musiikin siivittäminä.
(Tietenkin oman kysymyksensä muodostaa se, mitä pitäisi ajatella YLE:n nimissä toimimisesta, jos pyrkimyksenä on taideakti.)
Jari Hanskan kirjoituksen huolet on pääasiassa kuitattu tällä havainnolla. Toimittajien työtä ei pyritä vaikeuttamaan siten, kuin Hanska kuvaa. Sen sijaan taideperformanssiin kuuluvia reaktioita kyllä esiintyi. Tätä ei silti missään tapauksessa tule sekoittaa tiedonvälityksen vaikeuttamiseen, joka on aiheena niin vakava, että sillä ei kenkään sovi leikitellä.
Älyllisesti terävintä antia ovat viidennellä videolla esiintyneen Saska Saarikosken kommentit kuvausryhmälle. Kokeneena toimittajana hän havaitsee heti, mitä on tapahtumassa ja toteaa nauraen: ”Te ootte hassuja.”
Voi ei, sinulla on mennyt koko dokkareiden pointti ohi. Vaikka kirjoituksesi onkin sympaattinen ja dokumentin tekijöiden työtä hauskasti vähättelevä, missasit idean ja myös täysin sen aiheen mitä Hanska tarkoittaa toimittajan työhön puuttumisesta. Se ei ole tuo lounashetki.
”Oot hassu”.
Et ole ymmärtänyt dokumenttisarjasta mitään.
Viidennessä dokumentissa havaitaan kylläkin Saska Saarikoski joka on tolkuttomassa kännissä. Ehkä nautittuaan ilmaisia Porin juomia?
Suomalaistacerisorttista fundamentalismia kohtaamassa sanoisin koko myrsky, sanoisin. Yksi vastustaa tulisesti jounalimsmin häiritsemistä kuuntelematta toisen asiapitoisiakaan näkemyksiä, toinen puolustaa ns. häiritsemistä määrittelemällä journalismin ahtaasti ilman kuin esim. gonzo-journalismia (mitä en nyt väitä tässä kuitenkaan esiintyneen) olisi keksittty. Fundamentalismia puretaan parhaiten mielestäni keskustelemalla, ja sikäli tämä myrsky mielestäni vesilasilliseen ja ehkä enempäänkin käytettävien resurssien arvoista.
Voihan rähmä, jos en ole tavoittanut videoiden pointtia. Kukin menköön katsomaan ne YLE:n sivuilta ja tavoittakoon pointin. Älköön tämä kirjoitus häiritkö kenenkään vastaanottokykyä.
Totta on, ettei toimittajan työhön puututa ainoastaan Raatihuoneen Kellarissa. Heitetäänhän kuvausryhmä ulos myös Milttonin kekkereiltä (jossa he kuvasivat vastoin sitä, mitä oli sovittu). Ja yrittävätpä vielä jotkut hyväkkäät ”haastateltavat” puikkia karkuun. Monenlaisia esteitä.
Ei se kekkereiltä ulosheitto myöskään ollut tässä tapauksessa kyseinen toimittajan työhön puuttuminen.
Ymmärrän jos dokumenteissa tehty valinta käyttää provosoivaa tapaa haastaa haastateltava saattaa tuntua inhottavalta. Näin pyrittiin muuttamaan asetelmaa, jossa valta-asemassa korkemmalla asteikolla olevalla on mahdollisuus lopettaa haastattelu haluamassaan kohdassa tai jättää vastaamatta epämiellyttäviin kysymyksiin. Jos haastateltava ottaa julkisesti kantaa kyseisiin asioihin, tulisi hänen myös pystyä perustelemaan kantansa. Nyt haastateltava on kokenut olonsa epämiellyttäväksi ja pyrkinyt hierarkian yläpään kautta hiljentämään haastattelijan. Se, onko tämä oikein on iso kysymys.
Juha, niin kuin kirjoitin, ”haastateltavan” ja ”haastattelijan” välillä vallitsi videoilla ratkaisematon erimielisyys siitä, mihin ”haastateltavalla” on moraalisesti velvollisuus vastata. Tällaista umpisolmua ei tietenkään avaa se, että ”haastattelija” pajauttaa saman kysymyksen yhä uudelleen ja uudelleen.
Jos keskusteltavaa ei enää ole, mutta kuvausryhmä ei jätä rauhaan vaan seuraa pitkin Porin katuja, olisin kenties minäkin tarttunut luuriin, ja tiedustellut, mikä on pelin henki. Mutta tokihan ymmärrän sen, ettei kaikilta ymmärrystä heru: saihan eliitti köniinsä.
Kokonaisuus muuttuu monin tavoin ymmärrettävämmäksi, kun oivaltaa, että tämähän on taidetta.
No ihanko totta. Luuletko, että tässä toimittajat ensimmäistä kertaa journalismin historiassa tekevät jotain vastoin sitä ”mitä on sovittu”?
Terve Simppa. Totta, toimittajat ovat historian saatossa ottaneet oikeuksia omiin käsiinsä ja siten paljastaneet mm. sotarikoksia, talousrikoksia, korruptiovyyhtejä, ihmisoikeusrikoksia.
Onko käräjäoikeuden pöytäkirja journalismia?
Katsoin yhden jakson Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen viisiosaisesta videosarjasta Porttikielto Poriin Ylen Areenasta. Useamman jakson katsomiseen minulla ei valitettavasti ole aikaa. En siten seuraavassa ota kantaa itse ohjelmaan.
Minusta Antti Mustakallion näkemys journalismin ja taiteen eroista on kuitenkin hieman kapealainen. Se edustaa nykysin niin tavallista wikipedia-journalismia. Todellisuudessa taiteen ja journalismin raja on kuin veteen piirretty viiva. Performanssi voi olla hyvin tehokas keino tehdä näkyväksi todellisuutta, jota ei haastateltavien suusta saa kiskottua esiin edes hohtimilla.
Tuskin kukaan meistä pitää paikallisen käräjäoikeuden pöytäkirjaa journalismina, vaikka se epäilemättä täyttää Mustakallion Wikipediaan linkittämän määritelmän journalismista. Toisaalta parhaatkaan journalistiset tuotteet täyttävät harvoin tieteelliseltä argumentaatiolta vaadittuja kriteerejä.
Journalistista prosessia, jolla tieto on kerätty ja varmennettu, on usein vaikea toistaa autenttisesti. Meillä on kuitenkin kyky sietää journalistiseen prosessin tuottamaan tietoon liittyvää epävarmuutta.
Taiteella on journalismin tavoin kyky tehdä näkyväksi niitä monimutkaisia mekanismeja, joista meidän oma psyykemme, yhteisön ihmissuhteet ja lopulta myös yhteiskunnan valtarakenteet muodostuvat. Tässä taide ja journalismi menevät selvästi päällekkäin. Meidän tavallisten pulliaisten maailmankuva ei perustu pelkästään tietoon, vaan kysymys on ensisijaisesti omasta kulttuuritaustastamme lähtevistä oletuksista todellisuuden luonteesta.
Journalismin välittävää tietoa omaksuessamme meillä on käytössämme vain kaksi väliettä: kriittisyys ja luottamus. Molemmat keinot ovat koetuksella nyisessä maailmassa, jossa perinteisen, taloudellisesti riippumattoman journalismin taloudellinen pohja on pahan kerran pettämässä.
Epätavallisten keinojen käyttö ei tätä luottamusta vie, jos näiden keinojen käytölle on hyvät perusteet.
Suomi on pieni maa, jossa kaikki tuntevat toisensa, tai ainakin kaikki ne, jotka pitävät itseään mainitsemisen arvoisina. Tämä on paitsi vahvuus, myös iso ongelma. Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä pyysi poliitikkojen puolesta anteeksi 90-luvun pankkikriisin aikana kaltoin kohdelluilta yrittäjiltä. En tiedä, tunsiko kukaan pörssihaiden ja ”talousasiantuntijoiden” kanssa 80-luvulla kaveerannut toimittaja pistoa sydämessään.
Tuo suomenkielisen Wikipedian määritys journalismiin on hyvin suppea, jos vaikka vertaa http://en.wikipedia.org/wiki/Journalism
Ehkäpä tuo Porttikielto Poriin mahtuu sittenkin journalismin lokeroon?