Tämä kirjoitukseni julkaistiin elokuussa Hämeen Sanomissa (18.8.2012). Koska aihe on ajankohtainen, teksti näkee nyt päivänvalon myös blogissani.

Epäröin sen julkaisemista uudelleen.

Niin kuin kirjoituksestani käy ilmi, ajattelen, että hirmutekojen kuten koulusurmien käsitteleminen julkisuudessa vakiinnuttaa niiden asemaa osana länsimaista mielenmaisemaa. Siten ne ovat yhä lujemmin yksi vaihtoehtoinen toimintamalli, johon ei tosin juuri kukaan tartu. Mutta yksikin on liikaa.

Voidaan siis hyvin ajatella, että minun olisi syytä näyttää esimerkkiä ja vaieta tästä aiheesta.

Ajattelen kuitenkin, että kirjoituksen perusajatuksesta olisi hyvä puhua enemmänkin. Tämä voisi osaltaan (pienenpienen rippusen verran) vaikuttaa siihen, että tulevaisuudessa harkitsisimme yhä syvällisemmin (tiedotusvälineet harkitsisivat), kuinka näitä murhenäytelmiä olisi viisainta käsitellä.

Ajatukset eivät ole tyystin omiani. Mielelläni paljastan, että olen saanut vaikutteita Olli-Pekka Vainion Hyvejohtajuus.fi-sivustolla julkaistusta kirjoituksesta Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita?

---

Hirmuteot ovat osa länsimaista mielenmaisemaa

Norjalaisen tutkimuskomission tuore ns. Breivik-raportti jakoi ankaraa kritiikkiä poliisille ja muille viranomaisille. Joukkosurmaajan suuriin lannoiteostoihin, pommin raaka-aineisiin, ei puututtu kunnolla, vaikka ne kiinnittivätkin huomiota viranomaisissa. Päätös hallintokorttelin ohi kulkevan kadun sulkemisesta autoliikenteeltä oli tehty jo aiemmin, mutta tätä ei ollut pistetty toimeen. Tiedonkulku takkuili. Poliisit hidastelivat matkallaan Utöyan saarelle.

Realistinen raportti

Komissio oli sitä mieltä, että oikealla viranomaistoiminnalla Norjan joukkosurma olisi voitu estää. Samalla raportissa kuitenkin myönnetään, ettei vastaavia tekoja voida koskaan täysin estää. Yksittäisten toimijoiden katalia suunnitelmia ei ehkä saada selville, ennen kuin jotain kauheaa tapahtuu.

Raportin johtopäätös on realistinen. Meillä Suomessakin koulusurmien yhteydessä on käyty viljalti keskustelua siitä, kuinka näin pääsi käymään ja kuinka tällainen voitaisiin jatkossa estää. Toimenpiteet nuorten syrjäytymiskehityksen katkaisemiseksi ovat varmasti tarpeen. Keskustelu yhteiskunnan eriarvoistumisesta osuu kohteeseensa. Viranomaistoiminnan tehostaminen on aina paikallaan.

Mutta lopulta on äärimmäisen vaikeaa pysäyttää sitä yksinäistä, joka on hautonut synkkiä aikeita hiljaisuudessa päänsä sisällä, saa käsiinsä aseen ja suuntaa kohti ihmisjoukkoa. Tähän ei täysin auta edes henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen: vaikka melkein kaikki kaupungin asukkaat olisivat onnellisia ja tasapainoisia, yksi poikkeusyksilö riittää suistamaan yhteisön kriisitilaan.

Pahuuden toteutumista voidaan rajoittaa

Pahuuden toteutumista voidaan rajoittaa ulkoisilla tekijöillä. Siksi meillä varsin hyvinvoivassa, demokraattisessa ja järjestäytyneessä Pohjolassa tapahtuu paljon vähemmän rikoksia ja satunnaista väkivaltaa kuin maailman kriisipesäkkeissä ja luhistuneissa yhteiskunnissa. Uhkia voidaan myös torjua terästetyllä valvonnalla: viranomaisilta tulleiden tietojen mukaan lukuisia terrorijuonia on paljastunut maailmalla sitten vuoden 2001.

Kaikkea ei voida kuitenkaan rajoittaa. Hyvä esimerkki on internet, joka on tuonut elämäämme kosolti lisää helpotuksia, parannuksia ja iloa, mutta myös sellaisia synkkiä mahdollisuuksia, joita ei aiemmin osattu ajatellakaan. Monissa joukkosurmissa tekijä on hakenut internetistä löytämältään vertaisryhmältä tukea nihilistisille pahuutta ihannoiville ajatuksilleen ja myös saanut sitä.

Aiemmin hirmutekoja hautoneen henkilön ajatukset eivät saaneet tukea keneltäkään, koska yksittäiset kahjot olivat yleensä tolkun ihmisten ympäröimiä. Nyt kuitenkin samanhenkiset löytävät toisensa parilla hiiren klikkauksella. Tällaista yhteydenpitoa on miltei mahdotonta estää.

Pahuutta ei voida poistaa

Vaikka pahuuden toteutumista voidaankin rajoittaa, pahuutta ei voida kuitenkaan poistaa. Pahuudessa on kyse ihmisten mielensisäisistä liikkeistä. Suuriin joukkoihin kohdistuneet surmatyöt ovat tulleet viime vuosien aikana osaksi länsimaisen ihmisen mielenmaisemaa. Menneinä vuosikymmeninä tällainen teko ei tullut kenellekään mieleen. Se ei ollut elävä mahdollisuus, johon joku olisi voinut tarttua. Nyt tilanne on toinen: esikuvia lähihistoriassa riittää ja kaikenlainen puhe aiheesta, hyvääkin tarkoittava, painaa joukkosurmia tukevammin osaksi sosiaalista mielenmaisemaamme. Tämä arvio pätee myös tähän kirjoitukseen.

Hirmutekoja siis tapahtuu, koska osana yhteistä mielenmaisemaa ne ovat muuttuneet mahdollisuuksiksi. Tällaiseen mahdollisuuteen onneksi vain äärimmäisen harva tarttuu, mutta yksikin on liikaa. Onko tilanteelle mitään tehtävissä?

Toisista välittäminen katkaisee synkkyyden kierteen

Ajan kuluminen auttaa jonkin verran. Mitä pidempi aika edellisestä murhenäytelmästä on kulunut, sitä vähemmän asiasta puhutaan ja sitä enemmän tapahtuma painuu surulliseksi mutta ei enää ajankohtaiseksi muistoksi.

Synkkien suunnitelmien ytimiin vaikuttaminen vaatii kuitenkin laajempaa kollektiivista havahtumista, yhteisvastuun ja toisista välittämisen lisääntymistä. Tällainen muutos voi lähteä vain ruohonjuuritasolta, sitä eivät voi kampanjat ja viranomaistoiminta saada aikaiseksi.

Muutos voi alkaa vaikka siitä, että olemme kiinnostuneita läheisistämme, eli perheistämme ja sukulaisistamme, ja luomme toivon näköaloja heidän elämäänsä. Osaamme välittää toisista ihmistä ja olla kiinnostuneita heistä, mutta ymmärrämmekö aina, kuinka merkityksellistä tämä on? Mikään ei nimittäin ole parempaa lääkettä synkkyyden kierteen katkaisuun.