Kun suomalainen puhekulttuuri vierähti eteenpäin

Olin sunnuntaina mukana Radio Helsingin neljä tuntia kestäneessä suorassa lähetyksessä Tämän puheen haluaisin kuulla. Tämä puhetoivekonsertti oli laatuaan ensimmäinen ja toteutui toimittajien Ville Blåfieldin ja Lena Nelskylän työn tuloksena.

Olen hehkuttanut kokemusta jo tässä blogissa, FB-sivullani ja Twitterissä, mutta sanotaan nyt vielä kerran, että oli aika mahtavaa. Olen muutamaan otteeseen ollut radio-ohjelmissa vieraana, mutta ne ovat olleet pikaisia visiittejä. Nyt piti lausua asiantuntevia mielipiteitä neljän tunnin ajan suorassa lähetyksessä, mikä poikkesi kokemuksena tyystin aiemmista.

Keskustelijoina oli minun ja aiemmin mainittujen toimittajien lisäksi Teatterikorkeakoulun puhetekniikan lehtori Malla Kuuranne, Vihreiden kaupunginvaltuutettu Johanna Sumuvuori sekä lukiolaiset Heidi Laakso ja Miro Apostolakis Kallion ilmaisutaidon lukiosta. He myös lukivat puheita ääneen.

Tunnelma pienessä studiokopperossa oli tiivis ja innostunut. Silloin tällöin ennätimme vilkuilla Twitteriä ja tasainen twiittivirta kertoi, että ohjelmalla on tyytyväisiä kuuntelijoita. Neljän tunnin urakan jälkeen olo oli huojentunut: we made it!

Miksi hehkutan – edelleen? Ainakin siksi, että näen tällainen radio-ohjelman kulttuuritekona. Olen ottanut pyrkimyksekseni edistää suomalaista puhekulttuuria ja nyt pääsin olemaan osallisena lähetyksessä, jossa puheet ja puhetaito tuodaan etualalle.

Puheita ei ainoastaan kuunneltu, vaan pääsimme yhdessä arvioimaan, mikä niistä teki sellaisia, että ne synnyttivät meissä erilaisia tunteita, haastoivat järkeämme ja inspiroivat meitä. Saimme myös pohtia, mikä teki jostakin puheesta lattean ja tympeän

Uskon että tällainen keskustelu sai kuuntelijatkin pohtimaan puhumista syvällisesti ja ajattelemaan myös omia suorituksiaan puhujina. Halusin välittää kannustusta: esimerkiksi vaikka Obaman puhe demokraattien puoluekokouksessa 2004 oli loistava, hän käytti paljon sellaisia retorisia keinoja, joita kuka tahansa voi käyttää.

Monista puheista olisi tullut ihan hyviä, jos niistä olisi karsinut jonkun häiritsevän seikan. Esimerkiksi Halle Berryn Oscar-puhe vuonna 2002 oli tosi pitkä itku ja päättymätön kiitoskavalkadi. Sellaisenakin se vetoaa moniin, mutta jos itku olisi jäänyt lyhyeksi purskahdukseksi ja kiitoksia olisi hieman rajoitettu, puhe olisi ollut parempi.

Sitten ohjelmassa oli joitakin puheita, joille olisi pitänyt tehdä iso remontti. Matti I:n julistautuminen Suomen kuninkaaksi oli hupinumero, jota ei oikein voi ottaa tosissaan. Rafael Paasion telakkapuhe vuodelta 1966 oli taas konstikkaampi tapaus.

Tyrmäsin Paasion kuuluisan puheen. Vaikka se onkin säilynyt aiheensa puolesta kuuluisana (Paasio puhui työpaikkademokratian puolesta), se on puheena mielestäni onneton: tolkuttoman pitkiä ja monipolvisia virkkeitä, paljon vaikeasti ymmärrettäviä termejä, passiivista ja abstraktia kieltä, pitkällistä jaarittelua irti puheen varsinaisesta aiheesta, itse asiaa mennään vasta puheen loppupuolella 15 minuuttia aloituksen jälkeen.

Paasion puheessa oikeastaan tiivistyy paljon sitä, minkälaisia riippoja suomalainen (poliittinen) puhuminen niskassaan kantaa. Puhetta ei ole selvästikään edes laadittu puheeksi, vaan se sopisi paljon paremmin julkaistavaksi kirjoituksena vaikka sosiaalipolitiikan ammattijulkaisussa.

Sanalla sanoen: ei olla kiinnostuttu yleisöstä, kuulijoista. On ironista, että työpaikkademokratiaa – siis yhtäläisiä vaikuttamismahdollisuuksia – edistävä puhe karkottaa omalla olemuksellaan  monet kuulijat. Vain sinnikkäimmät jaksavat keskittyä loppuun asti ja omaksua varsinaisen pointin.

Paasion telakkapuheen vastapainona oli hauska kuunnella prinsessa Victorian kiitospuhe Ruotsin kansalle. Puhe oli todella lyhyt, vain minuutin mittainen. Se sisälsi erittäin yksinkertaisia lauseita. Sanat putoilivat hitaasti, lähes majesteettisesti.

Annoin Victorian puheelle korkeat pisteet. Mielestäni se oli hieno puhe, ja tuohon tilanteeseen hänen suuhunsa aivan erinomainen. Siinä otettiin huomioon yleisö. Se välitti puhujan tunteen. Se sisälsi kaiken olennaisen asian ja ilmaisi puhujan kiitollisuuden. Kaikki jaksoivat sen kuunnella, ja lyhyenä puheena se oli helppo muistaa myös jälkeenpäin.

Nyt tekisi mieli sanoa kaikista kuunnelluista puheista jotain, mutta maltan mieleni. Sen sijaan voisin hyvinkin ottaa tämän talven/kevään aikana käsittelyyni joitakin kuuluisia puheita ja arvioida, mihin niiden vaikutusvoima ja retorinen teho perustuvat. Ehdotuksia otetaan vastaan.

0 thoughts on “Kun suomalainen puhekulttuuri vierähti eteenpäin”

  1. Charles Chaplinin puhe Diktaattori-elokuvasta oli itselleni uusi tuttavuus ja äärimmäisen vaikuttava, huolimatta siitä, että oli fiktiivinen. Erityisesti kuvan tarkka rajaus kasvoihin ja Chaplinin kasvonilmeet puheen aikana tekevät siitä pysäyttävän. Chaplinin kasvoilta välittyy aito järkytys siitä mihin ihmiskunta on oikein menossa.

    Toki ”I have a dream” aiheutti kylmiä väreitä kuten aina ennenkin. Ohjelma-aika ei tällä kertaa tehnyt kunniaa puheelle. Tuntui suorastaan brutaalilta, että puhe katkaistiin keskeltä, kun sen loppunousu ”…free at last, free at last, thank God we are free at last” aiheuttaa pelkästään tähän kirjoittaessa kylmiä väreitä.

  2. Timo, nuo kaksi olivatkin ehkä hienoimmat puheet ohjelmassa. Diktaattorin puhe on mielestäni upein elokuvapuhe, jos ottaa huomioon elokuvan kokonaisuuden – lähes nerokas.

    ”I have a dream” on puhe, jonka äärellä olen aidosti liikuttunut. On se niin upea: mahtavasti rakennettu, upeasti esitetty.

    Voisinpa melkein kirjoittaa analyysin näistä molemmista.

  3. Nämä eivät ole kovin kuuluisia puheita, mutta tutustumisen arvoisia ja mielestäni erinomaisia. Ensimmäisenä Eero Huovisen saarna Johanneksen kirkossa 11.9.2011 klo 10.00 (Yleisradion jumalanpalvelukset 85 vuotta).

    http://yle.fi/radio1/uskonto/jumalanpalvelukset/eero_huovinen_millainen_kieli_sellainen_sydan_31798.html

    Toisena tarjoan hauskaa, rosoista, hartauspuhetta, joka todella antaa myös ajattelmisen aihetta. Sen esitti Matti J. Kuronen Yle radio 1:ssä 4.5.2012.

    http://evl.fi/hartaudet.nsf/webhartaus?readform&type=ilta&id=6D6330535232342DC22579F7004482F2&valinta=no&print=y

  4. Kiitos ehdotuksista, Pertsa. Itse asiassa satuin kuulemaan valtaosan tuosta Huovisen saarnasta radiossa. Muistan jopa, mitä saarna käsitteli. Huovinen kehotti aika voimakkaasti ihmisiä vähentämään toisiin kohdistuvia pahoja puheita. Eero Huovinenhan on erittäin kiitetty puhuja; hänet valittiin vuoden puhujaksi vuonna 1995.

    Olen muutaman spontaanin puheenvuoron kuullut takavuosina rovasti Kuroselta ja tiedän, että hänellä on sana hallussa. Kurosen tyyli on sellainen, etteivät hänen puheensa yleensä jätä kylmäksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *