Tasavallan presidentin valtiopäivien avajaisissa 3.2. pitämä puhe on synnyttänyt keskustelun, johon vain harva puhe on kyennyt. Se oli poikkeuksellisen kantaaottava, ja sen vastaanotto on ollut ristiriitainen. Hallituspuolueissa puhe otettiin vastaan hyvin, ja kansan syvissä riveissä sitä kiitellään vuolaasti. Arvostelijat puolestaan moittivat puhetta selkeyden puutteesta, kylmyydestä ja yksipuolisuudesta.

Arvioin puheen blokissani ja olen arvostelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että presidentin ilmaisu oli puheen tärkeimmissä kohdissa epäselvää. Tuntuu siltä, että puhuja luottaa liikaa kuulijoiden hyväntahtoisuuteen malttaa kuunnella ja yrittää ymmärtää (parhain päin). Myös rohkaisu ja tulevaisuuden uskon valaminen jäävät synkkien uhkakuvien varjoon.

Samalla olen sitä mieltä, että presidentin puheen keskeinen viesti on kyllä hahmotettavissa. Puheessa esiteltävä tilannekuva ja toimenpide-ehdotukset ovat kiistanalaisia, mutta eipä suuria muutoksia ole ikinä saatu aikaiseksi mitäänsanomattomilla puheenvuoroilla. Keskustelu puheen aiheista on nyt käynnistynyt.

Itseäni on kutitellut ajatus muokata presidentin puhetta sellaiseen suuntaan, että sen keskeinen viesti pysyisi samana mutta ilmaisu olisi selkeämpää ja aiheen käsittely monipuolisempaa. Olen pohtinut, miten puheen vastaanottamisen ja ymmärtämisen esteitä voisi raivata pois.

Tällaisen 2.0-puheen on aiemmin presidentin puheen pohjalta muokannut Frank Martela. Hänen esimerkkinsä innoittamana muokkasin itsekin ehdotuksen puheeksi. Tai puheen osaksi: presidentin puheen loppu on jätetty tästä pois, ja mukana on vain kuuma maahanmuuttoaihe.

Valmis puhe edellyttäisi paljon hiomista, tiivistämistä ja uudelleen ajattelua, mutta tässä nyt kuitenkin oma ehdotukseni siitä, millainen presidentin valtiopäiväpuhe olisi voinut olla:

***

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Ette varmasti tienneet, vuosi sitten aloittaessanne, mitä vastaanne tulee. Yhtä vähän tulevaisesta tiesin minä toimikauteni alussa.

On sanottu, että tämä vuosikymmenen puolivälin aika jää historiaan; elämme murrosvaihetta. Tänään tehtävillä päätöksillä on kauaskantoisia seurauksia tulevaisuudellemme.

Viime vuosina olemme kohdanneet ilmiöitä, jotka ovat järisyttäneet totuttua elämänkulkuamme. Ei ole odotettavissa, että tilanne muuttuisi lähitulevaisuudessa. Päinvastoin, monien arvioiden mukaan vielä hurjempaa on tulossa.

Miten Suomi ja suomalaiset kohtaavat epävarman tulevaisuuden? Tästä joudumme vastaamaan yhdessä: te täällä, minä ja hallitus tahollaan.

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu, tähän onkin ollut syytä puuttua. Tarpeellisen keskustelun ohella olemme kuitenkin myös oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksi näin tapahtuu juuri nyt? Siksi että meillä on ongelmia. Suurimmaksi nykyhetken kysymykseksi nostan sen, kuinka toimia alati kiihtyvän kansainvälisen maahanmuuttoliikkeen kanssa. Näin massiivista kysymystä ei ratkaista, eivätkä ongelmat poistu sillä, että kyttäämme toinen toistemme sanavalintoja ihan pilkkuun asti; teemme suuren kiistan ja riidan silloinkin, kun se olisi vältettävissä paremmalla yrityksellä kuunnella ja ymmärtää eri mieltä olevaa. Tämän myötä ongelmat saattavat pahimmillaan lisääntyä.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppalaisiin arvoihin kuuluu erottamattomasti hädänalaisten auttaminen. Tämä osoittautuu kuitenkin jatkossa yhä haasteellisemmaksi tehtäväksi, koska apua hakevien määrät nousevat jatkuvasti. On totta, että auttaminen on arvovalinta, mutta jossain vaiheessa vastaan tulevat myös reaalitalouden rajoitukset. Voiko Eurooppa tarjota aivan kaikille tulijoille apua, työtä ja toimeentuloa?

Ongelmavyyhtiin liittyy myös kysymys yhteiskunnallisesta vakaudesta. Kun maahan saapuu paljon muualta tulleita, he kohtaavat auttajien lisäksi myös ennakkoluuloja ja vastustusta. Pahimmillaan tämä ilmenee rasistisena häirintänä ja täysin tuomittavina väkivallantekoina kuten polttopulloiskuina. Tällainen viha kohdistuu kollektiivisesti ihmisjoukkoa kohtaan, jossa yksilöt ovat syyttömiä. Tämä huolestuttava kehitys on tiedostettava, ja siitä on käytävä kansalaiskeskustelua. Viharikoksiin puututaan ankarasti. Muutos parempaan lähtee itse kullakin omien asenteiden tarkistamisesta.

Samalla ei voida sulkea silmiä siltä, että myös maahantulijoiden joukossa on väärin käyttäytyviä. Voi syntyä lieveilmiöitä ja rikoksia, joista Kölnin uudenvuodenyön joukkohäirintä on tunnetuin ja räikein esimerkki. Tässä tilanteessa tärkeää on avoin ja totuudenmukainen uutisointi, joka ehkäisee huhupuheita. Viranomaisten työrauha tulee taata, ja rikkomuksia tehneet tulee saattaa vastuuseen, olivat he sitten muualta tulleita tai kantasuomalaisia. Ryhmää ei pidä syyllistää yksilön rikkeistä. Laki on kaikille sama, eikä kenelläkään ole sen edessä erivapauksia.

Muuttoliikkeen ongelma kohtaa kipeästi myös Eurooppaan siirtyviä. Tiedossa on, että matkaa tekeviä käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.

On kuultu vaatimus, että rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Moni ihmettelee, miksei näin ei ole jo tehty. Siihen on selitys.

On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, jotka antavat turvaa niille, jotka sitä Euroopasta hakevat. Taustalla on eurooppalaisten arvojen mukainen pyrkimys siihen, että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Tämä aiheuttaa kuitenkin ongelman uudessa tilanteessa, jossa tulijoita on enemmän, kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Eurooppaan ja Suomeen pyrkivä otetaan vastaan, jos hän ilmoittaa hakevansa turvapaikkaa. Hakijan tilanne ja taustat tutkitaan, ja tämän perusteella hän saa lopulta myönteisen tai kielteisen päätöksen. Tätä järjestelmää voidaan käyttää väärin. Sellainenkin henkilö, jolla ei ole edellytyksiä saada turvapaikkaa, voi sitä hakea. Tällöin hän saa täyden, jopa vuosia kestävän tutkinnan ja pystyy kielteisenkin päätöksen jälkeen viranomaisten pakkotoimia välttelemällä jäädä maahan. Väärinkäytökset eivät hetkauta järjestelmää, jos tulijoita on vähän. Mutta kun tulijoiden määrä on suuri ja jatkuvassa kasvussa, ne osoittautuvat ongelmaksi.

Seuraavaksi esitän tilannekuvan, joka on poliittisesti kiistanalainen, mutta jolle on vankka eurooppalaisten asiantuntijoiden tuki.

Eurooppa ei pitkään kestä tänne suuntaavien tulijoiden suurta määrää. Kevään ja kesän lähestyessä tulijoita on odotettavissa enemmän kuin aiemmin.  Niin taloudellinen kuin yhteiskunnallinen sietoraja lähestyy. Vaikka haluaisimme auttaa kaikkia, emme siihen pysty. Voi käydä niinkin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.

Tulijoiden määrän rajoittaminen ei ole yksinkertaista. Useimpia, ellei lähes kaikkia rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Olemme tilanteessa, jossa ei ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, panostammeko todella hädässä olevien – eli turvapaikkaa tarvitsevien – auttamiseen ja pidämmekö huolta eurooppalaisten rakenteiden kestämisestä. Vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä. Sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Tämä pitää sisällään sen, että meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena, eli oikeutettuja turvapaikkaan. Tällöin emme kuitenkaan voi auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Poikkeuksellisessa tilanteessa monien EU-maiden hallitukset ovat lähteneet etsimään itsenäisiä ratkaisuja. Tällöin on luovuttu kansainvälisten sopimusten tarkasta noudattamisesta. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että EU toimisi tässä tilanteessa yhdessä. Jäsenmaiden keskinäinen kilpailu ei tuota hyvää. Realismia lienee se, että jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.

Euroopalta vaaditaan nyt kokonaisvaltaista ratkaisua siihen, miten muuttoliikkeen kanssa toimitaan. Pyrkimys ei saa olla ainoastaan tulijoiden määrän laskemisessa. Tavalla tai toisella pitää keksiä keinoja, joilla turvapaikkaa tarvitsevat voivat siirtyä Eurooppaan turvallisesti. Tällöin he eivät menetä omaisuuttaan tai mahdollisesti jopa henkeään rikollisten ihmissalakuljettajien armoilla.

Samaan aikaan kansainvälisen yhteisön pitää ponnistella, jotta Syyrian sota saisi pikaisen päätöksen. Suuri maahanmuutto ei ole Eurooppaan tulijoiden syytä. Syyt löytyvät heidän kotimaistaan, joissa elämisen edellytykset ovat heikentyneet. Tämän tilanteen edessä Eurooppa ei voi seistä kädet taskussa.

Suuri maahanmuutto ei kuitenkaan pääty siihen, että sota Syyriassa loppuu. Tulijoita on erilaisista syistä runsain mitoin myös tulevaisuudessa. Tarvitaan kauskantoisia ja kestäviä ratkaisuja.

Euroopan edessä olevaa haastetta voidaan pitää suurimpana sitten toisen maailmansodan. Tästä huolimatta minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö Eurooppa ja Suomi selviäisi nykyisestä tilanteesta. Suomalaiset päättäjät tuntevat vastuunsa ja kykenevät saavuttamaan yhteisymmärryksen sekä tilannekuvasta että pyrkimyksistämme. Tänä aikana jos koskaan tarvitaan luottamusta demokratian peruspilareihin ja parlamentaarisiin instituutioihin. Tilanteen saaminen hallintaan edellyttää paljon työtä ja yhteen hiileen puhaltamista, mutta palkinto on suuri: Suomi ja Eurooppa, joka kykenee auttamaan hädässä olevia, tarjoamaan työtä ja toimeentuloa niin kantaväestölle kuin uusillekin tulijoille ja jossa eri maista ja kulttuureista saapuvia ei koeta uhaksi vaan tämän maan ja kansakunnan rakentajiksi. Tällainen huominen meitä odottaa.