Kanadan pääministeri Mark Carney piti Maailman talousfoorumissa (WEF) Davosissa 20.1. puheen, joka on saanut osakseen runsaasti kiitosta. Puhe ei ollut enempää eikä vähempää kuin julistus yhden maailmanajan päättymisestä ja uuden kansainvälisen järjestyksen muodostamisesta.

Puheen viesti

Carneylla on kaksi isoa pointtia: Ei pidä teeskennellä, että nykyinen kansainvälinen järjestys olisi enää toimiva. Suurvallat toimivat niin kuin haluavat, joten valtioiden pitää etsiä uusia kumppaneita ja rakentaa uusia liittolaisuuksia.

Puhe alkaa tilanneanalyysilla. Vanha sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä on murtumassa, eikä suurvaltojen toimintaa maailmassa rajoita mikään. ”Suurvalloilla” Carney viittaa selvästi Yhdysvaltoihin, vaikka ei maata nimeäkään.

Nykysysteemissä suurvallat käyttävät hyväkseen keskinäisriippuvuutta kiristäen ja uhkaillen muita taloudellisesti. Se on aiemmin antanut lupauksen yhteisestä hyödystä, mutta tämä ei Carneyn mukaan enää toimi.

Yhtäältä tämä tosiasia pitää tunnustaa, mutta toisaalta ei pidä alistua ajatukseen, että pienemmät valtiot olisivat täysin suurvaltojen vietävissä. Niiden mielivaltaan ei pidä alistua ja yrittää siten ostaa turvallisuutta.

Koska suurvallat eivät piittaa säännöistä, kollektiivinen turvallisuusarkkitehtuuri on rikki. Carneyn mukaan olisi kuitenkin virhe, että jokainen valtio ryhtyisi sen seurauksena rakentamaan omia linnakkeitaan.

Hän esittää ratkaisuksi riippuvaisuuksien vähentämistä suurvalloista ja uusien kumppanien etsimistä. Carney antaa esimerkkejä siitä, kuinka Kanada on alkanut rakentaa koalitioita eri tarkoituksiin.

Puhe päättyy vetoomukseen siitä, että vain yhdessä pienemmät valtiot voivat olla vahvana suurvaltojen edessä.

Olisiko puheenkirjoittajasta ollut hyötyä?

Ymmärrän miksi monet ovat innostuneita Carneyn puheesta. Kutsu karujen tosiasioiden tunnustamiseen tuntuu rehelliseltä ja raikkaalta etenkin ympäristössä, jossa helposti kuullaan korulauseiden liturgiaa.

Esille nostettu vastakkainasettelu Yhdysvaltojen kanssa – vaikka ”suurvaltaa” ei nimeltä mainitakaan – tuntuu ryhdikkäältä ja rohkealta. Tässä ajassa on myös kysyntää sille, että joku valaa toivoa tulevaisuuteen ja näyttää uskovan omaan viestiinsä.

En ole kuitenkaan aivan tyytyväinen.

Carneyn puhetta on kiitetty siitäkin, että hän on mediatietojen mukaan kirjoittanut sen itse, ilman puheenkirjoittajien apua. Olisiko puheenkirjoittajasta ollut kuitenkin hyötyä?

Todennäköisesti puheeseen ei olisi silloin päätynyt tällaista kieltä: ”We are calibrating our relationships, so their depth reflects our values, and we’re prioritizing broad engagement to maximize our influence, given the fluidity of the world at the moment, the risks that this poses and the stakes for what comes next.”

Tässä tavattoman raskaassa virkkeessä tapahtuu neljä asiaa yhtä aikaa: mitä me teemme (we are calibrating our relationships), miksi teemme sen (so their depth reflects our values), mitä priorisoimme (prioritizing broad engagement) ja miksi tämä kaikki on tärkeää (given the fluidity, the risks, the stakes).

Sen lisäksi virkkeessä on kahdeksan abstaktia ilmausta: calibrating, depth, values, broad engagement, influence, fluidity, risks, stakes.

Kun analogia menee metsään

Vielä edellistä suurempi ongelma on puheen ytimessä oleva hämmästyttävä retorinen hähmäisyys, joka kiteytyy kysymykseen siitä, miten Carneyn mielestä on syytä suhtautua sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään.

Ennen kuin voin esitellä ongelman, pitää käydä lyhyesti läpi, mitä Carney sanoo tshekkiläisestä kommunismin ajan toisinajattelijasta ja myöhemmästä presidentistä Václav Havelista.

Carney viittaa Havelin esseeseen Voimattomien voima (1978) ja siinä olevaan kertomukseen vihanneskauppiaasta. Kauppias laittaa joka aamu kauppansa ikkunaan kyltin, jossa lukee: ”Maailman työläiset, liittykää yhteen”. Vihanneskauppias ei itse usko tähän kommunistiseen iskulauseeseen, mutta hän ei halua itselleen ongelmia.

Saman kyltin pistävät ikkunalleen kaikki muutkin kauppiaat. Tällä tavoin Havel havainnollistaa, miten tavalliset ihmiset pitävät yllä valheeseen perustuvaa järjestelmää osallistumalla sen rituaaleihin. Hän kutsuu sitä ”valheessa elämiseksi”.

Havelin kirjoituksessa systeemin voima nojaa ihmisten halukkuuteen osallistua tällaiseen performanssiin. Toisaalta kun yksikin kauppias lopettaa performoinnin ja ottaa kyltin pois, illuusio alkaa murtua.

Nyt takaisin sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen.  Yhtäältä näyttää siltä, että Carney suhtautuu siihen myönteisesti. Hän sanoo – menneisyyteen viitaten – että Kanada ja muut maat kukoistivat sen alla vuosikymmenten ajan. Valtiot hyötyivät sen instituutioista ja ennustettavuudesta.

Carney jatkaa toteamalla, että tämä systeemi ei ole ollut täydellinen, sillä voimakkaimmat valtiot saattoivat toisinaan katsoa, että säännöt eivät koske niitä. Niinpä Carney kutsuu tarinaa sääntöpohjaisesta järjestyksestä ”fiktioksi”, mutta kuitenkin hyödylliseksi sellaiseksi: se loi vakautta, rajoitti mielivaltaa ja teki mahdolliseksi arvoihin nojaavan ulkopolitiikan.

Sitten tulee erittäin yllättävä retorinen veto. Carney vertaa – edelleen menneisyyteen viitaten – sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen tukemista ja siinä elämistä ”kyltin ikkunaan pistämiseksi”:

”So, we placed the sign in the window. We participated in the rituals, and we largely avoided calling out the gaps between rhetoric and reality.”

Vertaus ontuu pahasti. Havelin kuvaama kommunistinen järjestelmä oli ihmisoikeuksia systemaattisesti rikkonut sortovalta, johon ihmiset ottivat osaa pelosta ja viime kädessä väkivallan uhan alla.

Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä ei ole edes Carneyn mielestä tällainen: hänen mukaansa sen alla kukoistettiin. Järjestelmä ei ollut missään vaiheessa niin täydellinen, kuin juhlapuheista saattoi ymmärtää, mutta siihen ei osallistuttu väkivallan pakosta ja vastoin sitä, mitä uskottiin todeksi. Sen sijaan ymmärrettiin, että kyseessä on valtioiden välinen sopimusten järjestelmä, joka rakentuu siitä, että sopimuksia varjellaan ja eletään todeksi.

Järjestelmää voi halutessaan kutsua fiktioksi, mutta samalla tavalla mikä tahansa ihmisten rakentama sopimusjärjestelmä on fiktiota siinä mielessä, että kyse ei ole väistämättömästä luonnonlaista. Se ei ole valhetta Havelin kuvaamassa merkityksessä.

Carneyn analogia ei ole siis vain epätarkka, vaan se tekee kategoriavirheen: se rinnastaa vapaaehtoisiin sopimuksiin perustuvan kansainvälisen järjestyksen pelon ja väkivallan varaan rakennettuun sortojärjestelmään. Tällainen analogian käyttö antaa ymmärtää, että sääntöpohjaiseen järjestelmään sitoutuminen olisi ollut itsessään epäeettinen performanssi, eikä yritys hillitä valtaa.

Tämän jälkeen Carney sanoo, että nykyjärjestelmä ei enää toimi. Syy on hänen mielestään ennen kaikkea se, että suurvallat ovat ryhtyneet käyttämään keskinäisriippuvuutta aseena. Ajatus yhteisestä hyödystä on ”elämistä valheessa” (viittauksena Haveliin) tilanteessa, jossa taloudellisesta integraatiosta on tullut suurvaltojen väline alistaa muita maita.

Carney näyttää siis ajattelevan, että puhe yhteisestä hyödystä on muuttunut valheeksi nyt, kun suurvallat ovat tuhonneet sen alistamalla muita. Tästä seuraa kuitenkin se, että ennen ei eletty valheessa – siis silloin, kun suurvallat eivät vielä käyttäneet integraatiota kiristämisen välineenä nykymalliin. Siitä huolimatta sääntöperusteisen kansainvälisen järjestelmän ylläpitäminen oli hänen mukaansa ”kyltin pistämistä ikkunaan”. Puheen ytimessä on voimakas ristiriita!

Mitä Carney (ehkä) tarkoittaa

Jos Carney’a lukee suopeasti, hän ilmeisesti haluaa viestiä seuraavaa: Sopimusperustainen kansainvälinen järjestelmä on ollut hyvä ja hyödyllinen, joskin epätäydellinen. Nyt kuitenkin viime vuosina suurvallat ovat pilanneet sen täysin käyttämällä sitä hyväkseen ja alistamalla muita maita. Siksi ei pidä enää pitää yllä sitä illuusiota, että se toimisi.

Tällaiseen tulkintaan viittaa sekin, että hän sanoo puheensa loppupuolella Kanadan ottavan nyt ”kylttiä pois ikkunasta” irtautumalla vanhoista sidonnaisuuksista ja etsimällä uusia kumppaneita.

Valitettavasti Carney ilmaisee itseään harmillisen epäselvästi ja tulee siten hyökänneeksi sekä pitkään palvellutta sopimusperäistä kansainvälistä järjestelmää että sen suurvaltojen pilaamaa nykymuotoa vastaan.

Tämä on mielestäni sääli. Havelin vertaus on todella upea, eikä sitä soisi käytettävän tällä tavoin epäselvästi.

Olisiko puheenkirjoittajasta ollut siis hyötyä? Puheiden ammattilainen yhteistyökumppanina tekee puheesta melkein aina paremman. Ainakin se vähentää sitä mahdollisuutta, että puheeseen päätyy isoja mokia.