Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti Demokraattien puoluekokouksessa voimakkaan puheen Hillary Clintonin valinnan puolesta (video ja teksti). Puhe oli äärimmäisen tärkeä Clintonille, jonka murheena on oman puolueen kannattajien eripuraisuus. Puhe oli tärkeä myös Obamalle, joka tuskin virkakautensa lopussa tulee kohtaamaan enää näin laajaa yleisöä.

Jo ennen puhetta tiedettiin, mitä Obaman tavalla tai toisella pitää sanoa: Väistyvänä presidenttinä hän toisi varmasti esille oman virkakautensa saavutuksia. Hänen tulee uskottavasti perustella se, että Clinton ja vain Clinton kykenee viemään jo tehtyjä uudistuksia eteenpäin. Lisäksi hänen tulee saada pettyneet demokraatit vaaliuurnille ja osoittaa, että Donald Trumpin valitseminen presidentiksi on täysin käymätön vaihtoehto.

Tilanteet, joissa kahden kauden presidentti yrittää saada oman puolueen kandidaatin presidentiksi ja onnistuu siinä, ovat Yhdysvalloissa harvinaisia. Näin kävi viimeksi, kun Ronald Reagan suositteli presidentiksi George Bushia.

Obaman edessä oli siten poikkeuksellinen ja hyvin haasteellinen tehtävä. Miten tuoda esille omat saavutukset niin, ettei puolueen kandidaatti jää niiden varjoon? (Niin kuin kävi vuonna 1960, jolloin presidentti Eisenhower puhui vain itsestään eikä juuri edes maininnut puolueen ehdokasta Richard Nixonia.)

Miten löytää uskottavia konkreettisia esimerkkejä ehdokkaan saavutuksista? Ulkoministerinä toimineen Clintonin asema on siitä hankala, että hän ei toteuttanut tietenkään omaa politiikkaansa vaan oli Obaman lähettiläs maailmalla.

Kuinka rohkeasti Trumpin uskaltaa tyrmätä? Taannoisessa Michelle Obaman puheessa oli selvä viesti, että presidentti ja hänen joukkionsa eivät lähde mukaan likaiseen peliin.

Tehtävän tärkeydestä viestivät Valkoisen talon avustajilta kantautuneet tiedot, joiden mukaan presidentti on suunnitellut puhettaan viikkotolkulla ja raivannut tällä viikolla kalenteristaan runsaasti tilaa sen viimeistelyyn. Kun tiedämme, että Obaman puheiden taso on muutenkin äärimmäisen korkea, tältä puheelta on ollut lupa odottaa suuria.

Eikä Obama pettänyt taaskaan.

Politico.com-sivuston Michael Grunwald tiivisti puheen keskeisen annin tavalla, joka ansaitsee tulla tässä toistettua:

Pelon politiikkaa vastaan rohkeus toivoa, synkkyyttä vastaan optimismilla, sloganeiden sijasta ratkaisuja, yhtenäisyyttä ryhmäkuntaisuutta vastaan, äärimmäisen ansioitunut kansakunnan palvelija Hillary Clinton amatöörimaisen petkuttaja Trumpin sijasta. Amerikka on nyt jo suuri, ja Clinton tekee siitä vielä suuremman ja paremman.

Yhdysvaltain vaalitaistoissa mennään usein peruskysymykseen, mistä Amerikassa on kyse: miten ihmiset haluavat nähdä ja ymmärtää Amerikan ja siinä samassa itsensä amerikkalaisina. Näin tapahtui nytkin.

Puheen kantavaksi teemaksi nousi optimistinen ja toivorikas näkemys kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Tämä asettui kuin itsestään Trumpin viljelemän synkkyyden ja negatiivisuuden vastakohdaksi. Kun Trump julistaa: ”Make America Great Again!” Barack (ja tätä ennen Michelle) Obama vastaa, että Amerikka on jo suuri ja antaa perusteeksi ison liudan presidenttikautensa saavutuksia ja myös kansalaisten kokemuksia ja kertomuksia.

Yleisenä nyrkkisääntönä voidaan pitää, että optimistisempi ehdokas voittaa vaalit. Obaman puheen jälkeen on entistäkin selvempi, kumpi ehdokas on optimistisempi.

Obama hyökkäsi Trumpia vastaan myös suoremmin. Hänen lähestymistapansa oli se, että on päivän selvää, kumpi ehdokas on harkitsevampi, kokeneempi ja kaikin mahdollisin tavoin kokeneempi. Olisi aivan naurettavaa ajatellakaan Trumpia presidenttinä.

Obaman ote tässä kohtaa oli samaan aikaan vakava (koska asia on vakava) ja kevyt (Obama naureskeli sille, että valinta kahden väliltä on selvä kuin pläkki). Uskon että Obaman tarkoituksena oli tällä tavalla takoa pettyneiden sandersilaisten tajuntaan se, että nyt kyse on valinnasta aidosti pätevän ehdokkaan ja vaarallisen sekoboltsin välillä.

Taitavasti Obama pyrki hajottamaan republikaanileiriä: Hän viittasi myönteisesti entiseen presidenttiin, aitoamerikkalaiseen konservatiiviin ja monen republikaanin sankariin Ronald Reaganiin ja tämän luonnehdintaan Yhdysvalloista ”hohtavana kaupunkina kukkulan päällä”. Nyt tätä toiveikasta, omasta kansakunnasta ylpeää näkökulmaa edustaa Obama ja hänen seuraajansa Clinton.

Obama myös julisti, etteivät republikaanien puoluekokouksen synkät painotukset olleet aito republikaanien tai konservatiivien sanoma vaan jotain aivan muuta. Viesti on selvä: Trump on kaapannut republikaanit oman asiansa taakse, mutta ei lainkaan edusta puolueen perimmäisiä arvoja.

Hienosti Obama ojensi kättä pettyneille Bernie Sandersin kannattajille:

We all need to be as vocal and as organized and as persistent as Bernie Sanders voters have been in this election. … That’s right, feel the Bern.

Kädenojennus oli välttämätön, mutta enemmän on vielä puoluekoneiston tehtävä, jotta he saavat pettyneet demokraatit vaaliuurnille. Sandersin kannattajilla on aidosti (ja oikeutetusti) kokemus, että heidän selkänsä takana on vehkeilty eikä heidän ponnistuksiaan ole otettu vakavasti.

Obama onnistui mielestäni pitämään yllä hyvän tasapainon omien saavutusten ja Clintonin kyvykkyyden esittelemisen välillä. Hän luetteli tottuneen itsevarmasti sitä, mitä hyvää viimeisen kahdeksan vuoden aikana on tapahtunut alkaen terveydenhuoltouudistuksesta päättyen Osama Bin Ladenin hoitelemiseen.

Toisaalta hänen oli helppo kehua Clintonia, koska kyseessä on pitkän linjan kokenut urapoliitikko, joka on osallistunut moneen. Tätä ammattipoliitikon viittaa myös Trumpin kannattajat ovat halunneet Clintolle ojentaa siinä mielessä, että Clinton olisi oikeasta elämästä irtautunut omaa etuaan tavoitteleva urapoliitikko. Niinpä Obaman piti konkretisoida Clintonin saavutuksia ja tämän hän oivallisesti tekikin.

Obama muisteli myös omaa kamppailuansa Clintonia vastaan edellisissä presidentinvaaleissa. Hän kuvasi olleensa todella kovilla Clintonia vastaan, ja tällä tavoin toi esille omaa nöyryyttään (humiliatio) sekä Clintonin pätevyyttä ja periksiantamattomuutta.

Kehujen lopuksi hän alleviivasi sitä, ettei Yhdysvalloissa ole ikinä ollut presidenttiehdokasta, naista tai miestä, joka oman kokemuksensa puolesta olisi soveltunut niin hyvin presidentin virkaan kuin Hillary Clinton.

Obama teki tässä sen, mitä oli tehtävissä. Hän ei ole Hillary Clintonin läheisimpiä ystäviä, eikä siksi olisi voinut kuvailla uskottavasti sitä, kuinka lämmin ja helposti lähestyttävä ja muutenkin persoonalta täydellisen sopusointuinen ihminen Clinton on. (Mehän emme tietenkään tiedä, millainen hän on, mutta tuolla tavoin Yhdysvalloissa omia ehdokkaita mielellään kuvataan.) Obama valitsi turvallisen tien ja muistutti Clintonin konkreettisista saavutuksista.

Obaman saavutusten ja Clintonin osaamisen välille muodostui luonteva silta. Jos kansalaiset haluavat, että Obaman aloittamat uudistukset jatkuvat, ainoa mahdollinen ehdokas heille on tällöin tehtävään täydellisen valmis ja oikeita asioita ajava Hillary Clinton. Obama painotti, ettei hänellä on sekuntiakaan epävarmuutta siitä, etteikö maa menisi Clintonin johdolla hyvään suuntaan.

Yksi puheen retorisista keinoista oli viitata Obaman vuoden 2004 puoluekokouksessa pitämään huimaan ”Audacity of Hope” -puheeseen. Kyseinen puhe teki aiemmin tuntemattomasta Obamasta kerralla poliittisen julkkiksen.

Viittaus oli luonteva, sillä Obama piti puheen lähes päivälleen 12 vuotta sitten. Nyt Obama ammensi vanhan puheensa toivon teemoista heti puheensa alussa ja palasi kuuluisaan puheeseensa vielä puheensa lopussa. Ympyrä sulkeutui tyylikkäästi.

Varsinainen puhesuoritus oli jälleen kerran taattua Obamaa. Voimakas karismaattinen vaikutelma syntyy siitä, että Obama on suuren yleisöjoukon edessä samalla hyvin levollinen ja avoimen itsevarma. Obama hallitsee sekä jutustelevan, yleisöä lähelle tulevan tyylin että julistavan oratoriaalisen ylätyylin. Näitä molempia nähtiin jälleen kerran. Obama osaa ryydittää puheensa tilanteeseen sopivilla keveillä lohkaisuilla ja itseironialla ja toisaalta hän puhuu syvällisistä kysymyksistä vakaasti ja vakavasti.

Obaman presidenttikauden loppumisen myötä maailmanpolitiikan näyttämöltä poistuu suuri puhuja. Trump hallitsee höpöttävän jutustelun, koomiset eleet ja huutamisen, mutta ei osaa pitää suuria puheita. Clintonia on arvosteltu puhujana jo pitkään – myös demokraattien parissa. Häntä pidetään etäänä ja asiakeskeisenä ja hänen puhetyyliään on haukuttu liian painokkaaksi, ”huutavaksi”. Jopa Obama sanoi lyhyesti äskettäin haastattelussa, ettei Clinton ole aina hohdokas (flashy) ja että on häntä parempiakin puheiden laatijoita (speech-makers).

Toisaalta on myös tunnustettu, että Clinton on kampanjan myötä kehittynyt puhujana. Ja mehän tiedämme, että määrätietoisella työllä ja hyvien avustajien tukemana puhujana kasvaminen on täysin mahdollista.