Puhetaito ja retoriikka elävät Suomessa tällä hetkellä maltillista noususuhdannetta. Kehityksen voidaan nähdä liittyvän uuteen kansallisen identiteetin etsimiseen yhä pienemmäksi käyvässä maailmassa. Euroopan unionin myötä kanssakäyminen ulkomaalaisten kanssa on arkipäiväistynyt.

Erityisesti politiikan ja kaupan alan kansainvälisissä kuvioissa kohdataan nopeasti se todellisuus, että pärjätäkseen ei riitä, että roikkuu auttavasti muiden mukana. Pitäisi osata itsekin olla aloitteellinen ja esittää omat näkemyksensä niin vakuuttavasti, että muut haluavat kilvan rynnätä kannattamaan suomalaisten suunnitelmia.

Jotta saisi muut kuuntelemaan, ei vaadita ainoastaan sitä, että esittää hyviä ajatuksia. Nämä ajatukset pitää osata myös tarjoilla muille koukuttavasti. Tässä sijaitsee kuitenkin kansallisesti heikko kohtamme. Olemme itsekin tunnistaneet Suomen puuduttavien puheiden ja paperinmakuisten esitelmien luvatuksi maaksi.

Puheanemiaksi diagnosoitua vaivaa on pyritty viime vuosina lääkitsemään, ja myönteistä toipumista onkin havaittavissa. Esille on noussut useita hyviä puhujia. Mutta kuinka laajasti myönteinen kehitys näkyy?

Puheanemiaa paraatipaikalla

Merkittävä Suomen ja suomalaisuuden edustaja ulkomailla on tasavallan presidentti. Presidentti Sauli Niinistö piti 25. syyskuuta puheen YK:n yleiskokouksessa. Tämä kansojen foorumi, jos mikä, on paikka, jossa tarjoutuu mahdollisuus tehdä vaikutus ja jättää myönteinen muistijälki muiden maiden korkea-arvoisiin edustajiin.

Kyseinen puhe oli erityinen siksi, että se pidettiin tilanteessa, jossa Suomi oli pyrkimässä turvaneuvoston jäseneksi. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan taitavaa retoriikkaa, markkinointikykyä, kuulijoiden asenteiden liikuttamista.

Minkälainen vaikutelma presidentin puheesta nousee? On ikävää myöntää, että kun YK-puheen nauhoituksen katsoo ja sen jälkeen puheen tekstin lukee, tulee halju olo.

Kuin suoraan ministeriön raportista

Presidentin YK-puheen sisältö ja tyyli ovat kuin suoraan ulkoasiainministeriön poliittisen osaston vuosiraportista. Virkamiesmäisellä kielellä luetellaan, miten Suomesta käsin maailma näyttää makaavan. Tuo näkymä ei yleisluontoisuudessaan poikkea juuri lainkaan kenenkään muunkaan käsityksistä. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi seuraavista itsestäänselvyyksistä?

Puheen alussa todetaan, että nopean talouskasvun myötä ”Globaalin etelän maissa” hyvinvointi on kasvanut, köyhyys vähentynyt ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet lisääntyneet. Johtopäätöksenä tästä esitetään: ”Jos kehitys jatkuu ennallaan, maailmastamme tulee entistä oikeudenmukaisempi ja konfliktien vaara vähenee. Tämä on Suomen etujen mukaista ja samalla meidän kaikkien etujemme mukaista.” Eli: kehityksen suunta on hyvä, ja tästä on hyvät seuraukset meille kaikille.

Puhe on täynnä vastaavaa epäkiinnostavaa sanailua. Pahimmillaan lausumat ovat itsestään selviä, pontevimmillaankin muiden maiden näkemyksiä peesailevia. Kuulijat antavat puhujalle omaa aikaansa, mutta sitä ei edes yritetä käyttää heitä parhaiten hyödyttävällä tavalla.

Puheen mielenkiintoisin ja aloitteellisin kohta oli presidentin ilmoitus siitä, että Suomi on tänä vuonna valmis isännöimään konferenssin, jonka tarkoituksena on luoda ”ydin- ja massatuhoaseista vapaa vyöhyke” Lähi-itään. Tämäpä kiinnostavaa! Laajempaa selvitystä odottava kuitenkin pettyy heti seuraavassa virkkeessä: ”Tehtävää on kuvailtu vaikeaksi, mutta voitte olla varmoja siitä, että teemme kaikkemme tavoitteen saavuttamiseksi.”

Miksi ihmeessä tähän presidentin puheen ainoaan todella eteenpäin katsovaan viestiin ei satsattu enemmän? Presidentti Niinistö olisi voinut synnyttää keskustelua eteenpäin katsovilla ehdotuksilla ja avauksilla. Nyt tämä mahdollisuus kuitenkin kuitattiin lattealla toteamuksella: teemme parhaamme.

Ponneton Suomi-mainos

Uutisissa puheen tehtäväksi mainittiin Suomen turvavallisuusneuvoston jäsenyyshankkeen tukeminen. Mutta kun ensimmäiset varsinaiset perustelut Suomen jäsenyydelle esitetään, kuulija on jäädä sanattomaksi. Näin tärkeässä asiassa perusteiden pitäisi räjäyttää pankki, mutta nyt lataus on latteudessaan jäädä tyystin suutariksi.

Perustelut kuuluvat: Olemme halukkaita kantamaan vastuumme. Suhtaudumme tehtävään ”sitoutuneen jäsenvaltion tavoin”. Etsimme ”rakentavia ja tasapuolisia ratkaisuja”. Pienenä ja liittoutumattomana maana meillä on ”jäsenyyteen tarvittavat edellytykset”.

Mitä perusteluja nämä ovat? Presidenttihän luetteli turvallisuusneuvoston jäsenvaltion minimiehdot. Ei näillä voi mitenkään nousta kiinnostavuuslistan kärkisijoille.

Onneksi presidentti toi esille muitakin perusteita. Suomen pitkäaikainen rauhanturvatyö, panostus siviilikriisinhallintaan ja rauhanvälitystoiminta mainittiin. Martti Ahtisaari ja Nobel-palkinto nostettiin esille. Suomen myös kerrottiin nostaneen kehitysyhteistyön rahoitustaan.

Missään kohtaa puheessa ei kuitenkin suoraan sanota näiden seikkojen olevan Suomen turvallisuusneuvoston jäsenyyttä puoltavia perusteita. Linkki jää kuulijan hahmottamisen varaan. Perustelut tekevät tehokkaamman vaikutuksen, jos ne ilmaistaan avoimesti ja suoraan.

Hengästynyttä virastokieltä

Ilmaisuiltaan puhe on passiivisen selostavaa. Konkretiaa siitä löytyy vain vähän, ja sekin säilyy turvallisen korkealla instituutioiden tasolla. Tällainen virastokieli ei sisällä elävyyttä, sävyjä, sanaleikkejä, alku- tai loppusointuja, vertauksia saati metaforia.

Ihmettelevät katseet kohdistuvat puheen säveltäneisiin virkamiehiin. Kysyä sopii, onko taustalla ollut sellaisia ammattilaisia, jotka ymmärtävät merkittävän julkisen puheen ominaisluonteen.

Ongelmana oli sisällön lisäksi se, ettei kyseessä ollut selvästikään presidentti Niinistön paras päivä esiintyjänä. Hän on vuosien saatossa osoittautunut kelpo puhujaksi. Niinistöltä löytyy nokkeluutta, terävyyttä, sopivasti huumoria ja omalaatuisia ajatelmia, jotka ovat hänelle tunnusmerkillisiä. Nyt nämä taidot loistivat poissaolollaan.

Niinistö ei käyttänyt YK-puheessaan teleprompteria, joka luo illuusion katsekontaktista yleisöön ja vahvasta vuorovaikutuksesta. Hän olisi silti voinut lukea puheensa siten, että valtaosan ajasta katse kuulijoihin olisi säilynyt. Presidentin katse pysyi kuitenkin tiiviisti paperissa, ja vain silloin tällöin hän kurkisti kulmiensa alta, onko salissa vielä väkeä.

Tasapaksua vaikutelmaa vahvisti se, että Niinistö luki puheensa läpi nopeasti, lähes hengästyneenä. Tärkeitä asioita korostavat äänenpainotukset puuttuivat. Äänen voimakkuus, korkeus ja intensiteetti säilyivät muuttumattomina kautta koko puheen. Missä olivat tauot, jotka antavat yleisölle aikaa sisäistää kuulemansa?

Tällainen puhe ei tee lähtemätöntä vaikutusta kuulijoihin, mistä viestivät puheen jälkeiset viisi sekuntia kestäneet vaisun kohteliaat aplodit.

Oliko haalea puhe tietoinen valinta?

Mihin tällä kaikella pyrittiin? Presidentti Niinistö on haastattelussa arvioinut, ettei hänen puheellaan ja muilla viime hetken toimilla ole suurta merkitystä hakuprosessissa turvallisuusneuvostoon. Tässä valossa tarkasteltuna puhe oikeastaan vaikuttaakin siltä, että se on pidetty muodon vuoksi.

Ehkä pyrkimys olla munimatta hakuprosessia on johtanut tietoiseen mutta virheelliseen valintaan pitää myönteisesti hymistelevä, haalea puhe. Suomi haluaa olla kiltti ja tunnollinen mutta hiljainen oppilas luokan takaosassa. Jos tähän pyrittiin, siinä onnistuttiin.

Oli pyrkimys mikä tahansa, suomalaiselle vaivoin kehittymässä olevalle puhetaidolle tämä on kylmäävä muistutus siitä, mihin meidän on liiankin helppo kellahtaa takaisin. Odotan maamme näkyvimmiltä puhujilta selkeää signaalia siitä, että yleisöpuhe tiedostetaan merkittäväksi vaikuttamisen välineeksi.

Myös Yhdysvaltain presidentti Obama välitti maansa viestin YK:n yleiskokoukselle. Hänen pitkä puheensa keskeytyi kahdeksan kertaa kuulijoiden spontaaneihin suosionosoituksiin.

Niinistön ja Obaman puheiden vertaileminen ei ole järkevää, koska Niinistön puhe oli nykysuomalaisella mittapuullakin lattea ja Obaman puhe puolestaan hänen omalla asteikollaan hyvin innostava. Katsaus Obaman vahvuuksiin kuitenkin muistuttaa meitä, mistä ”suuret puheet” on tehty, ja antaa meille – ja Suomen edustajille kansainvälisillä kentillä – välineitä esityksiimme.

Obaman puhe: konkretiaa, vivahteita, taitavaa retoriikkaa

Aivan puheensa aluksi Obama kertoi maamiehestään Chris Stevensistä, ”Grass Valleyssa Kaliforniassa syntyneestä lakimiehen ja muusikon pojasta”.

Aloitus herättää välittömän mielenkiinnon. Abstrakti ylätason kieli loistaa poissaolollaan, kun Yhdysvaltain presidentti puhuu tavallisesta lihaa ja verta olevasta ihmisestä. Vaikutelmaa vahvistetaan tietoisesti ”turhalla” viittauksella Stevensin syntymäkaupunkiin ja vanhempien ammatteihin. Kaikki kuuntelevat herkeämättä: mikä tässä tavallisen tuntuisessa kaikille tuntemattomassa miehessä on niin erityistä, että Yhdysvaltain presidentti haluaa kertoa hänestä koko maailmalle?

Tarinan edetessä kuulijat oivaltavat, mistä on kyse. Chris Stevens oli diplomaatti, joka omisti elämänsä työlleen Pohjois-Afrikan maissa. Hän rakensi siltoja kulttuurien yli ja tuki demokratisoitumispyrkimyksiä. Stevens sai surmansa muutama viikko sitten Bengasissa, kun amerikkalaista saattuetta vastaan hyökättiin.

Obama julisti Stevensin olevan sen henkilöitymä, mikä amerikkalaisuudessa on parasta. Kuulijoille ei ole jäänyt epäselväksi, millainen hahmo Stevens oli, koska Obama kuvailee häntä lähes graafisin sanankääntein: ”Hänet tunnettiin siitä, että hän käveli mielellään niiden kaupunkien kaduilla, jossa hän työskenteli. Hän tutustui paikallisiin ruokiin, tapasi niin monia ihmisiä kuin kykeni ja kuunteli heitä leveä hymy kasvoillaan.”

Kun Obama mainitsee Stevensin asemapaikat, hän ei nimeä ainoastaan maantieteellistä aluetta vaan luettelee pitkän listan maiden nimiä. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki Lähi-idän johtajat kuuntelevat herkeämättä.

Obamalla oli muutama tärkeä viesti yleiskokoukselle. Hän puhui poliittista väkivaltaa ja kiihkoilua vastaan. Obama tuomitsi profeetta Muhammadia pilkanneen videon, mutta puolusti samalla sananvapautta. Hän totesi, ettei Yhdysvaltojen kärsivällisyys Irania kohtaan ole loputonta. Obama myös ilmaisi olevansa sitoutunut tavoittelemaan Israelin ja palestiinalaisten välistä rauhaa.

Kaikki asiat, joista Obama puhui, saivat kuulijoiden mielessä konkreettisen muodon hänen nostaessaan esille lukuisia elävän elämän esimerkkejä. Puhe tarjosi tulevaisuuden vision. Se kutsui kuulijoita osallistumaan yhteiseen rintamaan väkivaltaa ja äärimmäisyysajattelua vastaan. Puheessa tarkasteltiin maailmaa itsevarmasti amerikkalaisesta perspektiivistä, mutta samalla siinä avauduttiin muiden kansojen kokemukselle.

Puheessa käytettiin taitavasti koko joukkoa retorisia keinoja: sanat ja lauseet oli sommiteltu siten, että ne oli helppo ymmärtää ja muistaa. Vastakkainasettelut ja toistot toivat puheeseen tunnelatausta, joka purkautui puheen huippukohdissa suosionosoituksina. Ja lopussa palattiin vielä Chris Stevensiin, hyvän amerikkalaisuuden henkilöitymään.

Muutos lähtee asenteesta

Hyvä puhe on puhujansa näköinen, ja yleiskokouksessa puhujan korokkeelle nousevat ovat myös oman kulttuurinsa lähettiläitä. Niinpä olisikin keinotekoista ja epäaitoa – ja siten myös retorisesti ontuvaa – jos Sauli Niinistö olisi pitänyt samanlaisen puheen kuin Barack Obama. Mutta kulttuuri voi muuttua ja puhetaito sen mukana.

Amerikka ei ole ainoa suunta johon on hyvä tähyillä, kun kohennamme puhekulttuuria. Suurilla eurooppalaisilla kansoille on tälläkin alalla vahvat perinteet. Englanti, Ranska, Saksa, Italia – kaikissa näissä maissa julkinen puhe on korkeassa asemassa. Eikä kannata unohtaa Ruotsia. Ja menneiden aikojen suuret suomalaiset puhujat suorastaan odottavat tulevansa muistetuiksi.

Ongelma ei ole se, ettei suomalaisilla olisi asiaa tai näkemystä. Ehkä olemme omien oivallustemme kanssa liian vaatimattomia. Parasta olla pilaamatta kaikkea avaamalla suuta. Ei ainakaan pyritä vakuuttamaan ketään. Hiljaa hyvä tulee.

Jos tähän asenteeseen ei tule muutosta, suomalaisten puheet säilyvät pakkopullana, muodollisina velvollisuuksina. Niistä eivät nauti sen enempää puhujat kuin kuulijatkaan. Kuinka toisin kaikki voisikaan olla.

Tämä kirjoitus tasavallan presidentti Sauli Niinistön puheesta YK:n yleiskokouksessa on julkaistu Kanava-lehdessä, numerossa 1/2013 (s. 32-35).