Venäjän presidentti Vladimir Putin on kirjoittanut avoimen kirjeen amerikkalaisille. Teksti on julkaistu tänään 12.9. The New York Times -lehdessä ja se on luettavissa lehden verkkosivuilla.

Jo se, että Venäjän presidentti ottaa viestinsä kanavaksi Yhdysvaltain johtavan päivälehden, on erittäin poikkeuksellista. Kiinnostavinta on kuitenkin kirjeen teksti: viesti nimittäin sisältää sekä taitavia muotoiluja että kömpelöä retoriikkaa.

Referoin ensin Putinin viestin pääsisällön ja teen sitten muutaman huomion kirjeen retoriikasta. Mikäli Putinin viesti on tuttu, voit hypätä suoraan analyysiin.

Kirjeen sisältö

Putin aloittaa toteamalla, että Syyrian tapahtumat sekä USA:n ja Venäjän väliset kommunikaatiovaikeudet ovat saaneet hänet kirjoittamaan suoran kirjeen ”Amerikan kansalle ja sen poliittisille johtajille”.

Putin viittaa maiden välisten suhteiden historiaan: kylmän sodan aikana oltiin napit vastakkain mutta sitä ennen, toisen maailmansodan aikana, liittouduttiin yhdessä Saksaa vastaan. Sodan jälkeen perustettiin YK ehkäisemään vastaavia kauheuksia.

Putin muistuttaa YK:n turvaneuvoston roolista kansainvälisissä kriiseissä: YK:n perustajat katsoivat, että kyseisen elimen muodostama konsensus oli välttämätön sodan ja rauhan kysymyksissä. Uhkana on, että YK menettää merkityksensä, jos vaikutusvaltaiset maat ryhtyvät sooloilemaan.

Putin varoittaa siitä, että Yhdysvaltain isku Syyriaan saattaa aiheuttaa kriisin leviämisen, vaikeuttaa yhteistyötä Lähi-idän rauhanponnisteluissa ja suistaa koko kansainväliseen lakiin pohjautuvan järjestelmän epätasapainoon. Syyrian oppositiovoimien tukeminen olisi Putinin mielestä tuen antamista terroristeille.

Venäjä on Putinin mukaan halunnut tukea ”rauhanomaista dialogia”, jonka kautta syyrialaiset itse voisivat suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Venäjä ei tue Syyrian hallitusta vaan kansainvälistä lakia, jonka mukaan sotatoimet eivät ole oikeutettuja ilman YK:n hyväksyntää. ”Laki on kaikesta huolimatta lakia, ja meidän on noudatettava sitä, halusimmepa tai emme.”

Putin myöntää, että taistelukaasuja on käytetty Syyriassa, mutta hänen mielestään on ”syytä olettaa” (”every reason to believe”), että kaasua käyttivät kapinalliset. Heidän tarkoituksenaan olisi ollut provosoida ulkomaailma hyökkäämään Syyrian hallintoa vastaan.

Putin esittää huolensa siitä, että Yhdysvallat näyttää ottaneen tavaksi puuttua sotilaallisesti muiden maiden sisäisiin konflikteihin. Miljoonat ihmiset eivät enää pidä Yhdysvaltoja demokratian esikuvana. Sitä paitsi sotilaalliset toimet eivät tuo mukanaan myönteistä kehitystä, toteaa Putin ja viittaa Libyan, Afganistanin ja Irakin pitkittyneisiin sisäisiin konflikteihin.

Putin esittää vielä lisää argumentteja iskuja vastaan: Iskut tuottaisivat siviiliuhreja. Kun kansainvälinen laki turhennetaan, kansankunnat eivät etsi siitä enää apua vaan pyrkivät turvaamaan itsensä muilla keinoin kuten hankkimalla ydinaseita.

Putin nostaa esiin viime päivinä avautuneen mahdollisuuden välttää sotilaallinen isku siten, että Syyrian taistelukaasut otettaisiin kansainväliseen valvontaan. Hän pitää erittäin tärkeänä, että tämä mahdollisuus tutkitaan tarkasti. Lisäksi Putin toteaa, että iskujen välttämisellä tällä tavoin voitaisiin avata tietä muillekin myönteisille kehityskuluille ja USA:n ja Venäjän välisille neuvotteluille.

Loppukappaleessa Putin ensin toteaa, että hänen luottamuksensa presidentti Obamaan on lisääntymään päin. Sitten hän nostaa esille Obaman taannoisen puheen, jossa kerrotaan, millä tavalla Amerikka on ”erityislaatuinen” (exceptional) ja ”erilainen” (different) kuin muut maailman maat.

Putin varoittaa todella tiukasti tällaisesta asenteesta: ”It is extremely dangerous to encourage people to see themselves as exceptional, whatever the motivation.” Putin korostaa, että vaikka maat ja kansat ovat erilaisia, ihmisillä on sama arvo.

Kirjoitus loppuu uskonnolliseen vetoomukseen: ”We are all different, but when we ask for the Lord’s blessings, we must not forget that God created us equal.”

Analyysi

Decorum

Kirjeen julkaiseminen The New York Times -lehdessä rikkoo kirkkaasti decorumin, sen miten asiat on totuttu tekemään. Teko on itsessään niin huomiota herättävä, että uutinen siitä saa ihmiset tutustumaan kirjoitukseen.

Tällä tavalla Putin (ja tietenkin Putinin ja tekstin taustalla oleva hallintokoneisto) saa viestilleen merkittävän huomion. Mikä viesti voi olla niin tärkeä, että Venäjän presidentti on halunnut osoittaa sen suoraan Amerikan kansalle näin poikkeuksellisella tavalla?

Decorumin rikkominen on aina altista kritiikille. Kriitikot voivat irvailla Putinille huomion kalastelusta ja epätoivoisesta julkisuustempusta (jollaisiin hänellä on pitkät perinteet). Uskon kuitenkin, että kirjoittaja on ottanut tämän huomioon ja riskeistä huolimatta päättänyt toimia näin. Tämä itsessään on jo osoitus siitä, että kirjoittaja itse pitää viestiään ja sen menemistä läpi erityisen tärkeänä.

Suurin ongelma ethoksessa

Kriitikko noteeraa välittömästi sen, missä on kirjoituksen suurin ongelma: ethoksessa. Putinin hallinto on rahdannut keskeytyksettä Syyrian hallinnolle aseita, vaikka päällä on verinen sisäinen konflikti, jossa mitkään säännöt eivät enää tunnu pätevän.

Historiasta on myös poimittavissa esimerkkejä, jolloin Venäjä on asettunut yhteiseen hyvään tähtäävien, järkevien kansainvälisten aloitteiden jarruksi. Puhumattakaan Venäjän omista vähemmän siisteistä lähialueiden aseellisista interventioista: Tšetšenian ja Etelä-Ossetian sodista.

Kun Putin opettaa Yhdysvalloille, kuinka olla todellinen demokratia, hyväntahtoinenkin lukija pohtinee Venäjällä pitkään jatkunutta demokratian kaventamiskehitystä, jossa lainsäädännöllä vaikeutetaan riippumattoman lehdistön, kansalaisjärjestöjen ja myös opposition toimintaa. Kaikilla on näinä aikoina mielessä seksuaalivähemmistöjen kiristynyt asema Venäjällä.

Tai kun Putin julistaa, ettei minkään kansakunnan tule pitää itseään erityislaatuisena, on vaikea olla ajattelematta vallalla olevaa isovenäläistä putinismia, jolle Venäjän ortodoksikirkon ”pyhä-Venäjä”-retoriikka on hyvin tärkeää. Venäjä on julistanut turvaavansa ”kansalaistensa oikeudet” myös rajojensa ulkopuolella. Lähinaapureille nykyvenäläinen asennoituminen näkyy pienempänä ja suurempana öykkäröintinä, jos maiden väliset intressit eivät kohtaa.

Nyt Putin esiintyy rauhankyyhkyläisenä. Ei ole ihme, jos kaikki eivät sitä purematta niele.

Ethoksen ongelma ei toisaalta vaikuta siihen, onko kirjoituksen sisältö pätevästi argumentoitu ja pohtimisen arvoinen. Ethoksen ongelma vaikuttaa viestin vastaanottamiseen: jotkut eivät ole valmiita lukemaan kirjoitusta tai ottamaan sen sisältöä vakavasti sen perusteella, kuka kirjoittaja on.

Voimme ottaa hyväntahtoisen lukijan asennoitumisen ja katsoa – välittämättä ethoksen pienistä säröistä – mitä kirjoitus pitää sisällään.

Perustelujen vyörytystä

Putin aloittaa viestinsä perustelemalla toimintansa: kriisi on vakava eikä kommunikaatio toimi. Jälkimmäinen perustelu on varsin rohkea, koska sillä annetaan ymmärtää, etteivät Venäjän presidentin viestit mene häiriöttä perille amerikkalaisten tiedotusvälineiden suodattamana. Tarvitaan suoraa, retusoimatonta puhetta.

Tämän jälkeen seuraa pitkä lista argumentteja sen puolesta, ettei Yhdysvaltojen tule iskeä Syyriaan. Argumentit ovat tiivistetysti seuraavat, esiintymisjärjestyksessä esitettynä:

• YK kokisi Kansainliiton kohtalon, jos turvaneuvoston rooli ohitetaan.
• Yhdysvallat on itse ollut rakentamassa YK:a; ei kai se halua sitä nyt romuttaa.
• Iskusta seuraisi kuolonuhreja, kriisin leviämistä ja eskaloitumista sekä kansainvälisen yhteistyön vaikeutumista.
• Syyrian oppositiolle annettava tuki olisi tuen antamista terroristeille.
• Isku olisi kansainvälisen lain vastainen.
• Muiden maiden sisäisiin asioihin puuttuminen sotavoimin tekee hallaa Yhdysvaltojen imagolle demokratian edistäjänä.
• Asioihin puuttuminen sotavoimin ei toimi nyt niin kuin se ei ole toiminut muissakaan tapauksissa.
• Kansainvälisen lain romuttaminen saisi jotkut tahot hankkimaan itselleen joukkotuhoaseita.

Kirjoituksen rakenne

Kirjoituksen rakenne ei ole erityisen hienostunut. Kirjoittaja on valinnut mielestään parhaat argumentit sen osoittamiseksi, että isku Syyriaan toisi muassaan enemmän ongelmia kuin mitä se pystyisi ratkaisemaan. Niitä ei kuitenkaan esitetä mitenkään näennäisen loogisessa järjestyksessä tai toisiinsa liittyen.

Näiden argumenttien välissä esitetään Venäjän myönteinen vaihtoehto: rauhanmukaisen dialogin edistäminen. Lisäksi keskellä argumentaatiota esitetään ajatus siitä, etteivät kaasuiskut kenties olleetkaan Syyrian hallinnon vaan opposition joukkojen tekosia. Tällaiset poikkeamat keskeyttävät perustelujen ketjun.

Kirjoituksessa on myös tarpeetonta toistoa: mahdollisten iskujen viattomat uhrit mainitaan pariin otteeseen, samoin kansainvälisen lain ohittamisen seuraukset nostetaan esille kaksi kertaa.

Oman myönteisen vaihtoehdon esitteleminen tulee kyllä oikeassa kohdassa, iskuaikeiden kritisoimisen jälkeen, ja siihen liittyen vedotaan taitavasti siihen, että Obama on lausunut suunnitelmasta jo myönteisiä sanoja. Tällä tavoin annetaan ymmärtää, että rakentavaan vaihtoehtoon tarttuminen on realistista ja kivutonta.

Lopetuksen rohkea retoriikka

Sen sijaan kirjoituksen viimeinen, pitkä kappale on retorisesti perin mielenkiintoinen. Putin aloittaa kehumalla hänen ja Obaman suhteiden kehittymistä, mutta päättää kuitenkin kirjeensä Obaman puheessa esiintyvän asenteen suorasanaiseen tyrmäykseen. Ja tässä tyrmäyksessä otetaan käyttöön Jumalaan vetoaminen!

Tätä voidaan luonnehtia rohkeaksi retoriikaksi. On kaksi mahdollisuutta: joko yleisö ottaa vastaan Putinin kritiikin, vaikkakin se vähän kirpaisisi, tai sitten siihen loukkaannutaan, ja tämä loukkaantumisen tunne sävyttää sitä, miten kirjeen viesti otetaan vastaan.

Oppikirjaretoriikan mukaista olisi etsiä etenkin kirjeen loppupuolella yhteistä näkyä ja motivoida kuulijat sen toteuttamiseen. Myönteiset kannustavat sanat luovat tällaisessa tilanteessa kohottavia positiivisia tunteita, jotka painavat sanomasta mieleen myönteisen muistijäljen.

Tämän sijasta Putin varaa kipakimman kritiikkinsä aivan viimeisiin sanoihin.

On mahdollista, että lukijat ottavat kirjeen lopun kritiikin tosissaan ja tutkistelevat itseään ja kansallista asennoitumistaan. Tätä Putin selkeästi toivoo. Jos hän tässä onnistuu, Yhdysvalloista tulee hänelle helpompi keskustelukumppani.

Tällainen valinta korostaa sitä, että Putin pelaa upporikasta tai rutiköyhää: Hän on valinnut poikkeuksellisen välineen viestilleen. Teksti sisältää argumenttien vyörytystä, jossa luotetaan näiden argumenttien itsenäiseen ja kumulatiiviseen voimaan – ei niinkään kirjeen hienostuneeseen rakenteeseen. Jos kirjeen sanoma menee läpi, sen on mentävä läpi täysillä. Mikäli se ei mene läpi, on oikeastaan se ja sama, mikä tunnelma lukijoille siitä jää.

Uskonnollista retoriikkaa

Vetoaminen Jumalaan on yllättävä. Amerikkalaisissa poliittisissa puheissa on myös tapana vedota Jumalaan, mutta tämä on konventio, joka asettuu luontevasti amerikkalaisen kansalaisuskonnollisuuden kontekstiin. Amerikkalaisissa poliittisissa puheissa Jumala on niin väljä käsite, että monien eri uskontojen edustajat voivat asettaa sen paikalle sen jumalan, johon he uskovat.

Nyt Jumalasta puhuu Venäjän presidentti. Hän puhuu ”Herran siunauksesta”, joka on juutalais-kristillistä kieltä. Sen lisäksi lukijalla syntyy assosiaatio Putiniin omaan uskontokuntaan, Venäjän ortodoksikirkkoon, jota ei tunneta hyvin Yhdysvalloissa. Monien mielleyhtymät voivat olla Venäjän ortodoksikirkkoa kohtaan jopa kielteisiä: se saatetaan nähdään lähinnä nationalistisena instituutiona.

On vaikea sanoa, onko tämä epäonnistunutta retoriikkaa: lopputulos osoittaa sen. Voidaan kuitenkin arvella, ettei Putinin vetoaminen Jumalaan tässä tapauksessa kokoa ja innosta joukkoja.

Tähän liittyy myös aiemmin mainittu ethos-ongelma, joka aivan hyppää silmille kirjeen viimeisessä lauseessa. Putin julistaa: ”We are all different, but when we ask for the Lord’s blessings, we must not forget that God created us equal.” Kriittinen lukija kysyy, kuinka nämä sanat sopivat yhteen sen kanssa, millaisen paineen alle seksuaalivähemmistöt ovat Venäjällä viime aikoina joutuneet.

Selkeää ja tyylikästä argumentointia

Olen suominut kirjeen retoriikkaa, mutta voidaanko siinä nähdä joitakin vahvuuksia? Voiko se tehdä lukijaan vaikutuksen?

Kyllä kirjeessä on vahvuutensa: Argumentit Yhdysvaltain iskua vastaan ovat kaikki erittäin selkeästi ja tyylikkäästi muotoiltuja. Ne tuntuvat lukijasta hyvin vakuuttavilta. Ja kun lukija lukee tällaisia argumentteja yhden toisensa perään, vaikutelma voimistuu.

Jos kirje epäonnistuukin rakenteensa puolesta ja ethos ja pathoskin tökkivät, tekstin logos on erittäin voimakas.

On myös niin, että vieraasta kulttuurista tulleelle viestille annetaan yleensä paljon anteeksi. Lukijat (ja kuulijat) ovat tällöin tavanomaista valmiimpia ymmärtämään ja tulkitsemaan viestiä parhain päin. Ne viestin piirteet, jotka muuten koettaisiin kömpelöiksi, voidaan tällaisissa tilanteessa nähdä hyväntahtoisesti vieraan kulttuurin edustajan lähes eksoottisiksi ominaispiirteiksi.

On siis mahdollista, että epätavallinen Jumalaan vetoaminen ja jopa lopun nuhteet eivät aiheuta sellaista vastareaktiota, joka voisi olla odotettavissa, mikäli kirjoittaja tulisi amerikkalaisesta kulttuuripiiristä.

Kirjeen sisältö ja sen poikkeuksellinen esitystapa saattavat yhdessä saada aikaan sen, että kannassaan epävarmat amerikkalaispoliitikot eivät halua tukea iskuja. Kirjeen argumentit tuovat selvästi esille iskujen mahdolliset haittapuolet. Lisäksi se, että Venäjän presidentti päättää esittää asiansa amerikkalaisessa päivälehdessä, osoittaa kuinka tärkeä tämä kysymys on Venäjän hallinnolle.

Tämän pohjalta on helppo ounastella, että YK:n turvaneuvoston ohittavat iskut toisivat muassaan valtaisia diplomaattisia ongelmia Venäjän kanssa. Se voi monesta tuntua varsin kovalta hinnalta sotilaallisista iskuista, joiden onnistumisesta ei ole takeita.