Sain mahdollisuuden osallistua viime viikon lopulla poikkeuksellisen kiinnostavaan konferenssiin. Eurooppalaiset puheenkirjoittajat kokoontuivat vuosittaiseen tapaamiseensa, tällä kertaa kanavien ja polkupyörien Amsterdamissa.

Konferenssin annista olisi paljon kirjoitettavaa, ja varmasti olennaisia pointteja tulen käymään läpi tämän syksyn ja talven postauksissani. Nyt lyhyt katsaus kaksipäiväisen tapahtuman huippuhetkiin.

Ensimmäisenä päivänä oli tarjolla kolme vaihtoehtoista työpajaa. Valitsin Rob Friedmannin puheenkirjoittamis-workshopin, jossa käytiin läpi kyseisen taidon perusteet yhden päivän aikana.

Friedmann on suuren yhdysvaltalaisen lääkeyrityksen, Eli Lillyn, viestintäjohtaja. Hän on kirjoittanut puheita ja opettanut puheenkirjoittamista ammatikseen parinkymmenen vuoden ajan.

Workshopissa ei eteeni tullut mitään vallankumouksellista, mikä oli oikeastaan mukava huomata. Vaikka käytännön kokemukseni ei yllä Friedmannin vastaavaan, sisällöltään workshop oli hyvin samanlainen kuin esimerkiksi kirjoittamani Vaikuttavan puhumisen taito -kirja.

Antoisinta oli nähdä, millä tavalla alalla kouliintunut opettaja kuulijoitaan opetti. Näistä havainnoista on takuulla hyötyä seuraavan kerran, kun koulutan puheenkirjoittamista.

Haluan tarjota Friedmannin opeista yhden esimerkin, ja olkoon se tällä kertaa vaikka tämä: mitä kaikkea puhe voi saada kuulijoissaan aikaan. Alimmat askeleet on helpointa saavuttaa, ylimmät vaikeimpia. Ylimpiä ei kuitenkaan voi saavuttaa ilman kipuamista alhaalta askel kerrallaan.

Konferenssin toinen päivä tarjosi useita puheenvuoroja eurooppalaisilta huippupuheenkirjoittajilta ja muilta alan osaajilta.

Juan Manuel Barroson puheenkirjoittajana aiemmin toiminut Ryan Heath pohti sitä, miten puheen vaikutusta saataisiin ulotettua varsinaista puhetilannetta laajemmaksi.

Heathin lähtökohtana oli se, että puheella on melkein aina useita yleisöjä. Perinteisten (joukko)tiedotusvälineiden lisäksi sanomaa levittämään kannattaa valita lukuisa joukko sosiaalisen median kanavia.

Erityisesti Heath korosti Twitterin merkitystä, ja rohkaisi sijoittamaan puheeseen useita twiitattavia iskeviä lausuntoja.(Samasta on kirjoittanut taannoin mm. Hanna Takala.)

Itse twiittasin Heathin puheesta tämän:

Heathin esityksen lopussa kävi ilmi, että näin oli tarkoituskin käydä.

Richard Newman, loistava englantilainen esiintymistaidon kouluttaja, kävi läpi Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokkaiden kehonkieltä. Yksi vinkki Newmannilta: Jos pidät käsiäsi ”viikunanlehtiasennossa”, näytät helposti eksyneeltä ja voimattomalta (niin kuin Mitt Romney). Sen sijaan ”BBC presenter” -asento, jossa käsiä pidetään yhdessä ja korkeammalla, antaa paljon määrätietoisemman vaikutelman (esimerkkinä Michelle Obama).

Päivän kiinnostavin puheenvuoro tuli Andreas Kluthilta. Kluth on saksalainen journalisti, joka on seurannut saksalaisten poliitikkojen esiintymis- ja puhetaitoa erittäin tarkasti.

Kluth kuvaili ensin vivahteikkaasti kolmea taitavasti puhuvaa saksalaista poliitikkoa, joista parhaaksi hän arvioi Gregor Gysin. Kaikki nämä olivat viihdyttäviä, spontaaneja ja taitavia luomaan mieleenpainuvia sanontoja. On vain yksi ongelma: he eivät ole erityisen suosittuja.

Sitten Kluth esitteli Saksan liittokansleri Angela Merkelin. Merkel on yksi tämän hetken merkittävimmistä poliittista johtajista maailmassa. Hänellä on häkellyttävän korkea suosio Saksassa. Onko hän myös hyvä puhuja? Ei.

Kluth kertoi, että Merkel on puhujana tylsä, teknokraattinen ja vaikeasti seurattava. Hänen puheistaan on vaikea löytää mitään selväpiirteistä sisältöä. Kluth sanoi monesti alkaneensa tehdä muistiinpanoja Merkelin puhetta kuunnellessaan, mutta tehtävä osoittautui pian mahdottomaksi.

Erikoiseksi tämän tekee se, että Merkelin tiedetään olevan yksityiselämässään mitä hauskin ja nokkelin ihminen, oikea päivälliskutsujen tähti. Kluth ei voinut keksiä muuta selitystä, kuin että Merkel sensuroi tietoisesti itseään.

Analyysi huipentui siihen, että Merkelin varsinainen sanoma on hänen oma persoonansa. Hän haluaa osoittaa, että poliittiset kysymykset ovat monimutkaisia ja vaikeaselkoisia ja kutsuu ihmisiä huomaansa. ”Come to mummy.”

Merkel on onnistunut luomaan itsestään sellaisen poliittisen hahmon, jota vastaan on lähes mahdoton hyökätä. Merkel on myös hahmona sellainen, että häntä on vaikea inhota tai vihata.

Intuition vastaisesti Merkelin suosion yhtenä tekijänä ovat hänen kehnot ja tylsät puheensa. Se että hän ei ole puhujana hauska, eikä esitä teräviä teesejä, on nostanut hänet jokapäiväisen poliittisen debatin yläpuolelle, omaan suosioonsa.

Näiden puheenvuorojen lisäksi kiinnostavia ajatuksia tarjoilivat Alexei Kapterev ja Marcus Webb.

Venäläinen presentaatiosuunnittelija Kapterev väitti, ettei ongelma ole niinkään tekstin määrä yhdessä Power Point -diassa vaan se, että tekstiä ei ole yleensä kunnolla strukturoitu.

Yhdysvalloissa TED-puhujia valmentava Webb  kertoi vaikuttavan puheen lähtökohdista. Ratkaisevaa on puhujan haavoittuvuus. Tämän kautta puhuja saa osakseen yleisön rakkauden (”love”). Ketä yleisö rakastaa, siihen se myös luottaa. Ja kehen kuulivat luottavat, häntä he ovat valmiita seuraamaan.

Osallistuminen eurooppalaisten puheenkirjoittajien konferenssiin oli elämys ja ammatillisesti arvokasta. Erinomaisten puheenvuorojen lisäksi tapahtuma antoi mahdollisuuden verkostoitumiseen ja mitä mielenkiintoisimpien tuttavuuksien solmimiseen.

Keski-Euroopan ja Britannian todellisuus avaa suomalaisen silmiä. Näissä maissa työskententelee paljon ihmisiä esimerkiksi ministeriöissä puheenkirjoittajan virkanimikkeellä. Lisäksi alalla toimii yrityksille ja yhteisöille puheenkirjoittamista ja sen kouluttamista tarjoavia yrittäjiä.

Suomessa ministeriöissä on kyllä erityisavustajia, mutta yksinomaan puheenkirjoittamiseen keskittyvä ammattilaisten joukko oli itselleni uutta. Yksityisiä puheenkirjoittajia ja puheenkirjoittamista kouluttavia ei (itseni lisäksi) Suomessa juuri ole.

Konferenssin monissa puheenvuoroissa tuli kirkkaasti ilmi se, että taitava puheenkirjoittaja on organisaatiolle todella arvokas joukkueen jäsen.