Helsingin piispa emeritus Eero Huovinen tunnetaan hyvänä saarnaajana ja oppineena teologina. Yli 300-sivuisessa Saarna?-kirjassa nämä kaksi yhdistyvät.

Omaan elämääni tämä kirja tangeeraa kahdella tavalla. Olen koulutukseltani teologi, ja seurakunnat ja kirkolliset järjestöt pyytävät minua usein kouluttamaan pappejaan ja muita työntekijöitään.

Olen myös toiminut viime vuosikymmenen lopulla pari vuotta Helsingin tuomiokapitulissa piispa Huovisen (ja lyhyesti myös piispa Irja Askolan) avustajana.

Kirja ei ole mikään esiintymistekniikan opas, vaan painotus on substanssissa. Saarnaaja ei Huovisen mukaan pitkälle pötki, jos sisältö on ohut.

Tämä painotus vastaa hyvin sitä, mistä Huovisen omat saarnat saavat kiitosta: syvällisestä sanomasta, joka ilmaistaan hiotulla suomen kielellä. Jokaista sanaa on mietitty.

Näin ei kuitenkaan aina ollut. Huovisen kirja sisältää paljon omaelämäkerrallista ainesta, ja aivan alussa hän kertookin omista nuoruuden kamppailuistaan saarnaamisen kanssa. Painavaa sanottavaa ei tuolloin tahtonut löytyä, ja esiintyminen hermostutti.

Koska painotus on saarnan sisällössä, kirjassa on paljon teologiaa. Huovinen käyttää pari sataa sivua sen pohdiskelemiseen, mikä on (tai minkä tulisi olla) saarnan pääsanoma.

Teologiaa ei lukijan kannata kuitenkaan pelästyä: Kirja on ilmavasti kirjoitettu. Tarinat, anekdootit ja historialliset esimerkit vievät juonta eteenpäin.

Huovinen katsoo, että saarnaaminen on nykyään vaikeampaa kuin ennen. Auktoriteetit ovat ahtaalla, saarnaamista voidaan syyttää vallankäytöksi, seurakuntalaiset ovat kriittisempiä ja oppineempia kuin ennen. Samalla vanhat ennakkoluulot ”tuomitsevista” saarnoista elävät.

Muina haasteina Huovinen esittää näkemysten moninaistumista sekä seurakuntalaisten että saarnaajien parissa. Nykyaika suosii yksilöllisyyttä ja yksilöllisiä tulkintoja, kun taas saarnassa pitäisi Huovisen mielestä näkyä ennemmin nöyrtymistä yhteiseen ajatteluun.

Huovisen mielestä saarnaajan pitää hyvinkin tarkasti kuunnella ihmisiä ja tarkastella oman aikansa kysymyksiä ennen saarnaa. Mutta itse saarnan pitämiseen kuuluu tietty yksisuuntaisuus: kuulijat eivät itse kehitä viestiä vaan he saavat sen. Dialogisaarnoja Huovinen vierastaa.

Mikä on sitten tämä viesti, saarnan tärkein sisältö?

Etiikka ja moraali ovat sinänsä tärkeitä aiheita, mutta eivät Huovisen mielestä sellaisenaan riitä. Uskontokaan ei kelpaa sanoman ytimeksi: luonnollinen uskonnollisuus ei vie Huovisen mukaan perille.

Ihmisen henkilökohtainen usko on hyvä aihe, mutta siinäkin vaarana on, että tarkastelu keskittyy liikaa ihmisen sielunliikkeisiin.

Entä kirkon oppi? Huovisen mukaan jokaisessa saarnassa on joku oppi – jos ei muuta niin opittomuuden oppi. Oppia pitää siis saarnassa olla, mutta itseisarvo se ei ole. Opin tarkoituksena on kiinnittyä saarnan varsinaiseen aiheeseen, joka on Kristus ja Jumalan rakkaus.

Pitää siis puhua Jumalasta. Pitää puhua Jeesuksesta, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä ja Kristuksen kasvojen etsimisestä.

Pitää myös puhua rakkaudesta: ihmisten rakkaudesta toisiaan kohtaan ja Jumalaa kohtaan, mutta ennen kaikkea Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan.

Niin kuin voidaan havaita, Huovisen Saarna? on kirkollinen ja kristillinen kirja, joka on suunnattu erityisesti kirkolliselle lukijakunnalle. Se ponnistaa klassisesta (luterilaisesta) teologiasta. Radikaaleja repäisyjä on siten turha odottaa. Sen sijaan kirja tarjoilee juurevuutta ja kristinuskon syvävirtojen luotaamista.

Saarnan asian lisäksi Huovinen pohtii laajasti, minkälaisia ominaisuuksia saarnaajalta vaaditaan. Oma persoona ja luontaiset taidot ovat tärkeitä avuja. Ulkokohtaisuus jättää kuulijan kylmäksi.

Toisaalta omien erityispiirteidenkään vangiksi ei pidä jäädä. Korostus ei ole saarnaajassa itsessään vaan saarnan asiassa.

Toisinaan saarnaaja saa kiitosta kuulijoiltaan. Yhtäältä vaarana onkin joutua narsismin kiusauksiin. Toisaalta kiitos pitää osata ottaa myös vastaan. Kiitoksenkipeä ei kuitenkaan pidä olla: tärkeintä on osata antaa itse kiitosta itselleen silloin, kun on sen ansainnut.

Saarnaajan pitää olla kiinnostunut ihmisistä ja olla heidän puolellaan. Huovinen sanoo jopa, että kuulijoita pitää rakastaa. Tämä ei tarkoita kuitenkaan kuulijoiden mielistelyä tai näiden lempiajatusten toistamista. Saarna saa haastaa jumalanpalvelukseen kokoontunutta seurakuntaa.

Kirjan lopussa päästään saarnan valmistamiseen ja itse puhumisen tekniikkaan. Huovinen kertoo, miten hän itse toimii ja antaa sen pohjalta vinkkejä lukijalle.

Saarnan valmistaminen vaatii työtä; laiskottelemaan ei pidä antautua. Ensimmäinen tehtävä on löytää saarnan kärki. Tästä ei pidä lähteä liikaa rönsyilemään, vaan tärkeä taito on myös rajoittaa omaa luomisvoimaa ja innostusta.

Pitää löytää oikeat sanat ja pitäytyä niissä. Monisanaisuus uhkaa viedä tehoa pois tärkeimmiltä sanoilta.

Saarnaajan pitää olla sivistynyt. Pitää lukea kirjoja, sanomalehtiä (erityisesti pääkirjoituksia), seurata uutisia ja kulttuuria. Ennen kaikkea pitää lukea Raamattua ja teologista kirjallisuutta. On syytä tutustua siihen viisauteen, mitä aiemmat polvet ovat tuottaneet.

Saarnaajan ei pidä heti rynnätä kirjoittamaan puhettaan. Ajallisesti eniten saarnanvalmistuksessa menee märehtimiseen ja kypsyttelyyn. Huovinen kehottaa menemään kävelylle tai hiihtolenkille. Unessakin alitajunta tekee työtä, jos ajatukset on pistetty liikkeelle.

Selkeä jäsentely ja kirkas juoni palvelevat kuulijaa. Ilmaisussa pitää olla selkeä ja yksinkertainen, mutta ei naivi ja kuulijaa aliarvioiva. Syvyyttä saadaan porautumalla sanoihin ja merkityksiin.

Tarinat ja kertomukset jäävät kuulijoille hyvin mieleen. Vitsejäkin saa kertoa, mutta niiden pitää palvella puheen asiaa.

Saarnaajan kehittymisen kannalta on tärkeää kyetä arvioimaan itseä. Tässä suorapuheiset ystävät ovat avuksi. Kriitikoiden lisäksi rohkaisijoitakin toki tarvitaan.

Huovisen Saarna? on epäilemättä hyödyksi kirkollisille puhetyöläisille. Se antaa ryhtiä ja koeteltuja ajatuksia sekä saarnojen sisältöihin että saarnan valmistamiseen ja pitämiseen.

Joku voisi kysyä, kiinnittääkö tällainen lähestymistapa riittävästi huomiota siihen, kuinka asiat sanotaan? Onko tämä liiallista asiakeskeisyyttä?

En näe tätä huolena. Olen viime aikoina alkanut ajatella yhä enemmän (Peggy Noonanilta inspiraatiota saaneena) siten, että elegantisti ajateltu ja ilmaistu synnyttää kuulijassa myös tarvittavia myönteisiä tunteita. Tällaiseen ajattelutyöhön Huovisen Saarna? innostaa ja sparraa.