Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessa oli tällä kertaa kaksi teemaa: 100-vuotias itsenäinen Suomi ja ”varjojen maa”, eli (kansainväliset) uhat ja niiden torjuminen.

Puhe löytyy tallenteena Yle Areenasta ja tekstinä Tasavallan presidentin nettisivulta.

Tämän vuoden puheessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä aloitukseen. Kahtena edellisenä vuonna puheet ovat alkaneet lähes oppikirjamaisen dramaattisesti; niiden ytimekkäät johdannot ovat herättäneet kiinnostusta ja virittäneet kuulijat tarkkaavaisiksi:

2015: ”Kulunut vuosi on jättänyt meille paljon hyviä muistoja, mutta myös sellaisia, joita edes aika ei välttämättä kultaa.”

2016: ”Haluan aloittaa hyvistä uutisista, koska niitä on vaikeampi nähdä.”

Tämän vuoden puheesta sulavan jouhevat johdantosanat puuttuvat. Asiaan mennään heti alkutervehdyksen jälkeen, lähes töksähtäen. Lisäksi aloituslause on lattea: ”Tasavuodet ovat meille tärkeitä.”

Onkohan presidentti tuumannut, ettei johdannolle ole tarvetta? Siinä hän olisi kyllä hyvässä seurassa. Näinhän ajatteli myös Aristoteles.

Aristoteles piti puheen välttämättöminä osina ”asian esittelyä ja vakuuttamista” (Retoriikka 3.13), joskin hän myönsi, että useimmissa puheissa on myös johdanto (prooimion) ja loppusanat. Johdanto ei kuitenkaan ollut Aristoteleen mielestä tarpeellinen, ”jos aihe on selvä ja yksinkertainen” (3.14).

Rohkenen olla hivenen eri mieltä Aristoteleen kanssa (niin kuin olivat myös muut antiikin retoriikan opettajat). Kuulijat kaipaavat pientä alkulämmittelyä, edes lyhyttä johdatusta siihen, mitä tuleman pitää. Olemme alitajuisesti valmistautuneet odottamaan sellaista, ja niinpä puhe ilman johdantoa riuhtaisee liikkeelle liian rajusti.

Ei urheilusuoritukseenkaan pidä lähteä kylmiltään, verryttelemättä. Paikathan siinä revähtävät. Eikä tunnu mukavalta, jos sinut työnnetään lentokoneesta ensimmäiseen laskuvarjohyppyysi täysin varoittamatta.

Voidaan tietenkin pohtia, josko presidentti tarkoitti johdannoksi koko pitkää pätkää, joka päättyy sanoihin: ”Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.”

Tällaisena johdanto olisi aika pitkä. Toisaalta se esittelisi hyvin osallisuuden teeman, josta puhe jatkaa myöhemmin. Onhan johdannon yhtenä tarkoituksena mainita alustavasti siitä, mistä puheessa on kysymys.

Mielestäni edellisten vuosien napakat johdantosanat toimivat kuitenkin tämänvuotista paremmin. Vuoden 2015 johdanto on jopa niin hyvä, että olen käyttänyt sitä koulutuksissani esimerkkinä siitä, kuinka puhe kannattaa aloittaa.

Osallisuudesta puhuminen on ymmärrettävää, kun presidentti pyrkii selittämään, mikä hänen mielestään itsenäisyyden juhlimisessa on keskeistä. Toisaalta osallisuus on valitettavan abstrakti käsite ja vaatii tuekseen konkretisoivaa selitystä.

Sellaista selitystä puheesta onneksi löytyy. Auttamalla muita ihmisiä ja kantamalla oman vastuunsa ihminen on osallinen kansakunnassa. Kyse on ”ihan tavallisista asioista” kuten yksinäisyyden, koulukiusaamisen ja syrjäytymisen torjumisesta.

Vaarallisen abstraktille alueelle kuitenkin mennään, kun presidentti alkaa puhua ”osallisen kansallistunteesta”. Omituinen sanayhdistelmä ei heti aukea, ja puhe vaatii tarkkaavaista kuuntelua, jotta presidentin ajatuksen voi tavoittaa.

Onhan hänellä toki ajatus. Mutta toimisiko yksinkertaisempi kieli kuitenkin paremmin? Itse en tällaisia vaikeita käsitteitä ymppäisi koko kansalle suunnattuun puheeseen.

Presidentin sanoma kyllä avautuu niille, jotka jaksavat keskittyä ja kuunnella. Hän löytää myönteisen kansallistunteen ytimen yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta. Suomi ”toimii tavalla, joka huomioi ihmisen”, ja ihminen osallistuu omalla panoksellaan yhteisen hyvän rakentamiseen.

Puheesta esitetyissä arvioissa tämä ajatus on kuitattu ”kokoomuslaisena arvomaailmana”, mutta mielestäni tämä ei tee asialle oikeutta. Kulkeehan läpi puoluekentän ajatus, että yksilöllä on jonkinlainen rooli yhteisen hyvän rakentamisessa. Eikä myöskään presidentin puhe toisten auttamisesta ole mitään muuta kuin muistutus perusinhimillisyydestä – että ihmiset kulkisivat silmät avoimena ja auttaisivat toisiaan tarpeen vaatiessa.

Edellisten vuosien puheiden dramaattiset aloitukset osoittavat, että presidentti on kokenut erilaiset synkät kansainväliset kehityskulut (Venäjän aggressiot, Lähi-idän sodat, siirtolaisliike) hätkähdyttävinä yllätyksinä. Nyt vuosi 2016 on (monien mielestä) ollut surkeudessaan edellisiäkin pahempi, mutta ehkä se ei enää yllätä presidenttiä. On siirrytty uuteen todellisuuteen, ”varjojen maahan”.

Varjojen maassa pitää oppia elämään ja toimimaan niin, että lopulta varjo väistyy, niin kuin presidentti puheensa lopussa toivoo. Tämä vaatii kansainvälistä yhteistoimintaa, mutta samalla EU on heikompi kuin koskaan.

Presidentti painottaa kovasti EU:n yhtenäisyyden merkitystä. Hän muistuttaa monta kertaa, että jäsenmaiden sooloilu ei johda hyviin lopputuloksiin. Mutta lääkkeitä uuden yhtenäisyyden saavuttamiseen ei presidentillä ole.

Vankkaa EU:ta tarvittaisiin kuitenkin siihen, että pahalle pistettäisiin rajoja. Presidentti korostaa sitä, ettei pidä olla naiivi; maailma ei ole aina kaunis.

Hieman epäselväksi vihjaukseksi jää parin lauseen pohdinta yksilön perusoikeuksien ja kollektiivisen turvallisuuden vastakkainasettelusta. Tämän ajatuksen voi helposti ymmärtää niin, että terroristin pysäyttämiseen pitää voida löytyä riittävät toimivaltuudet, vaikka sitten astuttaisiinkin laillisuuden harmaille alueille. Mikäli tämä ei ollut presidentin ajatus, sanat olisi kannattanut valita yksiselitteisemmin.

Puheen lopussa on Niinistön uudenvuodenpuheissa tyypillinen ”inhimillinen kevennys”, joka palvelee jotain sanomaa. Tällä kertaa Niinistö viittaa kirjailija Juha Hurmeen sanoihin ihmisen ja luonnon välisestä yhteydestä ja karhun kanssa kaveeraavaan Sulo Karjalaiseen.

Pointtina on, että jos kerran ihminen ja karhu rohkenevat katsoa toisiaan silmästä silmään ja ymmärtää toisiaan, eikö sama kävisi ihmisiltäkin. Tässä toistuu presidentin pitkän linjan korostus, että toista olisi hyvä pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään, vaikka samaa mieltä ei oltaisikaan. Sopii sekä kansalliseen että kansainväliseen keskusteluun.

Edellisten vuosien puheisiin verrattuna tässä puheessa ei ollut yhtä selkeää ja jämäkkää rakennetta. Puheesta myös puuttuivat Niinistölle tyypilliset omaperäiset ja hauskatkin ajatelmat. Tai olihan siinä erikoinen ”osallisen kansallistunne”, jonka olisi suonut jäävän luonnospöydälle.

Niinistön käyttämä kieli on pääasiassa yksinkertaista ja ymmärrettävää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. EU-osiossa on muutama tarpeeton virkamieskielen ilmaisu. Ja mikä ihme on ”taannehtiva” seuraavassa virkkeessä: ”Otan toisen taannehtivan kuvan itsenäisyyden alkuvaiheiden jälkeen”? Kenties vain juristille tulee mieleen käyttää kyseistä sanaa tällaisessa yhteydessä.

Mielestäni puhetta sävyttää hienoinen hiomattomuus. Tekstissä on monta kohtaa, joihin tiukka kielenhuoltaja voisi tussata punakynää. Erityisesti herättää huomiota Niinistöllä jo aiemmin ilmennyt tapa käyttää virkkeitä, joissa ei ole lainkaan predikaattiverbiä, eikä kaikissa ole edes subjektia. Esimerkiksi: ”Siksi, että olemme osallisia.” Tällaisia virkkeitä löytyy puheesta hämmästyttävän monta – etsipä huviksesi kaikki, niin yllätyt!

Ymmärrän Niinistön pyrkimyksen: hän on selvästi pyrkinyt kirjoittamaan puheen sellaisena, kuin se puhutaan. Tämä on kiitettävä pyrkimys! Luettavaksi ja kuultavaksi tarkoitettu kieli on erilaista. Kun puhumme vapaasti, kielemme on yleensä jossain määrin hiomatonta.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten presidentin uudenvuodenpuheet syntyvät. Lähteekö Niinistö lenkille ja sanelee ajatuksiaan tallenteelle?

Herää myös kysymys, minkälaisen editointiprosessin puhe on käynyt läpi. Puheessa on niin paljon kielellisessä hiomattomuudessaan rohkeita ilmaisuja, etten oikein usko kenenkään avustajan tohtineen jättää niitä sinne. Voi toki olla, että avustaja on tehnyt korjausehdotuksia, mutta presidentti ei ole niitä huomioinut.

Itse en veisi suullisen ilmaisun tuntua aivan näin pitkälle kuin presidentti on tehnyt. Yleensä suullisen ilmaisun tuntu ja oikeakielisyys voidaan luontevasti yhdistää. Mutta, kuten sanottu, pidän presidentin pyrkimystä kiitettävänä.

Itseäni ilahduttaa myös se, että presidentti on pyrkinyt maalaamaan sanoilla kuvia. Esimerkiksi: ”Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa.”

Sanoilla luodut mielikuvat jäävät herkästi kuulijan muistiin. Veikkaan että monet uudenvuodenpuheen kuulleet muistavat puheesta valaistun Sibelius-monumentin ja kenties karhun kanssa painivan Sulo Karjalaisen.

Muutenkin tämän uudenvuodenpuheen kieli pyrkii paikoin lähes poeettiseen ilmaisuun. Minusta tämä osoittaa, että Niinistö on jo niin tottunut rooliinsa näiden puheiden pitäjänä, että hän uskaltaa tehdä rohkeasti kokeiluja ja sovittaa suuhunsa uudenlaista ilmaisua.