Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen jotkut amerikkalaiset politiikan kommentoijat ovat kyselleet, todistammeko suurten poliittisten puheiden iltaruskoa.

Ymmärrettävä kysymys: vaalit voittanut Donald Trump ei käytännössä pitänyt kunnon puheita kampanjansa aikana. Hän meni kuulijoiden eteen ja alkoi suoltaa assosiaatioista toiseen siirtyvää improvisoitua puhetta.

Trumpin puheille on vinoiltu. Kielen ammattilaiset ovat hämmästelleet niiden rakenteita ja todistelleet, kuinka ne ovat kielellisesti epäkoherentteja.

Trumpin yleisöllä oli tästä aivan toisenlainen kokemus. He kokivat, että ehdokas tuli kohtaamaan heidät. Hän oli ”aito” ja pisti itsensä peliin. Hän puhui suoraan heille ja osoitti tuntevansa heidän huolensa.

Trump kykeni luomaan vaikutelman läsnäolosta, välittömästä ja teeskentelemättömästä kohtaamisesta. Se vei hänet pitkälle (vaikka pitääkin muistaa, että hän hävisi varsinaisessa äänimäärässä vastaehdokkaalleen.)

Perinteinen (amerikkalainen) poliittinen puhe, jonka parhaita taitajia on Barack Obama, on kovin toisenlainen suoritus. Puhetta suunnitellaan ja viilataan huolellisesti. Puhuja syventyy siihen ja saattaa harjoitellakin esiintymistään.

Vaikka Yhdysvalloissa käytettävät teleprompterit luovatkin autenttisuuden vaikutelman, puhe kaikesta huolimatta luetaan. Tämä heikentää toisinaan puhujan aitouden ja läsnäolon tuntua.

Tosin Obama oli tässä poikkeus: hän kykeni pitämään kirjallisesti tyylikkään puheen niin, että se sopi luontevasti hänen suuhunsa.

Onko Suomessa nähty tilanteita, joissa puhuja on valinnut aktiivisen kontaktin kuulijoihinsa hienosti rakennetun puheen kustannuksella ja valinta on ollut onnistunut?

Törmäsin tällaiseen tilanteeseen reilu viikko sitten Lahdessa, SDP:n puoluekokouksessa. Olin paikalla Uutissuomalaisen kutsumana. Yhteistyön hedelmänä syntyi pikku juttu puheenjohtajaehdokkaiden esiintymisistä.

Ennen äänestystä SDP:n puheenjohtajaehdokkaat Timo Harakka, Antti Rinne ja Tytti Tuppurainen pitivät kukin puheen.

Harakan puhe oli hyvin tyylikäs. Näki että Harakalla on kirjallista osaamista, poliittista pelisilmää ja draaman tajua. Puheessa tartuttiin taitavasti kuulijoiden pelkoihin ja pyrittiin vähentämään niitä. Puheessa oli hyvä rakenne ja taidokasta kieltä.

Tuppuraisen puhe ei ollut Harakan puheen tavoin loistelias, mutta ihan passeli puheenjohtajavaalipuhe sekin oli. Tuppurainen oli ilmeisesti nähnyt enemmän vaivaa harjoittelun eteen kuin Harakka, koska hän rohkeni irrottautua enemmän muistiinpanoistaan.

Kaikkein eniten irrotteli kuitenkin Rinne. Hän ei mennyt lainkaan lukupulpetin taakse vaan astui suoraan yleisön eteen ja piti vapaamuotoisen pienen puheenvuoron ilman muistiinpanoja. Rinne kertoi pari lyhyttä tarinaa, ja puhe kesti vain viitisen minuuttia.

Kuka oli näistä puhujista parhaiten läsnä ja kohtasi luontevimmin yleisön? Rinne, ehdottomasti.

Antti Rinnettä on moitittu puhujana ja esiintyjänä, ja kirjoitettu puhe – puhujanpöntöstä pidettynä – olisikin varmasti jäykistänyt hänet ja koko tilanteen. Mutta nyt Rinne vältti tämän pahimman, hänelle luonteenomaisen sudenkuopan.

Rinteen esitys oli luonteva ja rento, aidon oloinen. Vaikutti siltä, että pääsimme näkemään Rinteen sellaisena, kuin hän varmasti on parhaimmillaan kohdatessaan äänestäjiä toreilla.

Puhe ei sisällöllisesti ollut mikään ikimuistoinen. Se sisälsi yksinkertaisen kertomuksen, jonka oli määrä kertoa jotain olennaista puhujasta. Siihen tavoitteeseen se oletettavasti monen kuulijan sydämessä pääsikin – Rinteen vilpittömän oloisen esiintymisen ansiosta.

Rinteen esimerkki ei ole puhujalle mikään patenttiratkaisu. Aina ei voi unohtaa kirjoitettua puhetta ja kertoa lyhyttä tarinaa. Kuitenkin harkintaa käyttäen näin voi tehdä.

Jos sinulla on tilanne, jossa uskot läsnäolon tunteen ja hyvin läheisen yleisökontaktin olevan tärkeämpää kuin pitkä ja huolellisesti kirjoitettu puhe, rohkene seurata Rinteen esimerkkiä. Voit parhaimmillaan voittaa paljon.