Suosikki-konferenssini on luonnollisestikin Retoriikan kesäkoulu, Suomen kaunein ja paras vaikuttamisviestinnän ammattilaistapahtuma. Mutta heti kakkosena tulevat European Speechwriter Network -verkoston (ESN) konferenssit, joita järjestetään syksyllä ja keväällä.

Niinpä astuin viime viikolla jälleen intoa pihisten lentokoneeseen, joka suuntasi Englantiin. Tällä kertaa puheenkirjoittajat kokoontuivat Cambridgessa, King’s Collegen historiallisten kiviseinien suojissa (11.-13.4.).

Suomessa ei ammattipuheenkirjoittajia juurikaan ole, mutta Euroopasta ja muualta maailmalla heitä löytyy paljonkin. Eivätkä he ole kaikki ministerien tai globaalien jättiyhtiöiden toimitusjohtajien palveluksessa.

Heti ensimmäisenä iltana tapasin kansainvälisessä tilintarkastajien järjestössä toimivan nuoren naisen, joka kirjoittaa esimiehelleen kolmesta neljään puhetta viikossa. Ystävystyin myös mainion portugalilaisen miehen kanssa, joka toimii Cascais’n pormestarin puheenkirjoittajana. Kyseessä on hieman Oulua isompi kaupunki.

Nämä ja monet muut tapaamiset saivat jälleen kerran hieman ihmettelemään sitä, että Suomessa ei sen paremmin ministeriöissä kuin suuryrityksissäkään (Nokiaa lukuunottamatta) toimi pelkästään puheiden kirjoittamiseen keskittyneitä henkilöitä. Monissa maista näitä löytyy pienemmistäkin organisaatioista. Onko suomalaisilla johtajilla sitten paljon ulkomaisia kollegojaan enemmän aikaa, jonka he kuluttavat puheiden valmisteluun?

Kertomuksia kampanjamatkoilta

Cambridgen konferenssissa tapahtui niin paljon, ettei kaiken raportoiminen tässä ole järkevää. Siksi valitsen joitakin huippukohtia.

Ensimmäisenä päivänä osallistuin amerikkalaisen Lindsay Hayesin workshopiin. Hayes on toiminut niin Sarah Palinin kuin Mitt Romneyn puheenkirjoittajana. Työpajassaan hän valotti erityisesti sitä, minkälaista on kirjoittaa puheita hektisellä kampanjakiertueella.

Uransa alkuaikoina Hayes työskenteli tovin Valkoisessa talossa puheenkirjoittajien avustajana. Tuolloin, George W. Bushin hallinnon aikana, jokainen puheessa esitettävä asiatieto piti tarkistaa, ja se kelpasi vain, jos löytyi kolme riippumatonta lähdettä sitä tukemaan. Kauas on tultu niistä päivistä…

Hayesin kertomuksesta kävi myös ilmi se, että ura voi olla yllätyksiä täynnä. Vuonna 2008 hänet kutsuttiin republikaanien puoluekokoukseen puheenkirjoittajaksi. Tehtävänä oli viilata kokouksessa esiintyneiden poliitikkojen puheita.

Kokouksen suuri hetki oli, kun John McCain otti vastaan republikaanien presidenttiehdokkuuden. Hayes kutsuttiin jostain syystä seuraamaan tätä puheenvuoroa erityispaikoilta, ja puheen jälkeen hän tapasi lyhyesti McCainin ja tämän esikunnan.

Ilmeisesti kaiken tämän seurauksena hän sai hyvin pian puhelinsoiton, jossa häntä pyydettiin varapresidenttiehdokkaaksi valitun Alaskan kuvernöörin Sarah Palinin puheenkirjoittajaksi. Kutsu piti ottaa vastaan välittömästi.

Seurauksena oli kolme kuukautta lentokoneessa istumista, joka alkoi heti. Ensimmäisenä tehtävänä oli kirjoittaa lentomatkalla puhe, joka Palinin oli määrä pitää lentokentällä palattuaan Alaskaan.

Tämän jälkeen seurasi ajanjakso, jolloin puheita kirjoitettiin lentokoneessa, busseissa ja hotellihuoneissa. Ehdokkaalla oli ns. stump speech, vakiopuhe, jota varioitiin.

Puheen alkuun tuli vaihtuva ”topper”, jossa ehdokas viittasi päivän tuoreimpiin uutisiin ja otti niihin lyhyesti kantaa. Näillä kannanotoilla päästiin televisiouutisiin. Sen jälkeen seurasi puoluekokouspuheesta lyhennetty versio, joka sisälsi ehdokkaan keskeiset poliittisen linjanvedot.

Hayes kertoo Palinin olleen vapautunut puhuja – oikeastaan liiankin vapautunut. Hänellä oli nimittäin tapana ottaa vapauksia kirjoitetusta tekstistä ja lisätä jotain tärkeänä pitämäänsä. Näin uutisiksi kohosivat Palinin hetkessä syntyneet kommentit eivätkä ne lauseet, joita puheenkirjoittajat olivat suunnitelleet.

Hayes kertoi myös Valkoisen talon puheenkirjoituskäytännöistä George W. Bushin ajalta. Presidentillä oli yksi pääpuheenkirjoittaja ja tämän apuna 6-8 muuta kirjoittajaa, jotka olivat erikoistuneet eri aiheisiin. Presidentin puolisolla oli myös henkilökohtainen puheenkirjoittaja.  Erityisiin tilanteisiin, kuten huumoripuheisiin (joita on amerikkalaisessa politiikassa muutama vuodessa), saatettiin käyttää ulkopuolisia puheenkirjoittajia.

Hayes kertoi workshopissa ihanteellisen mallin siitä, miten puheet syntyvät huolellisen valmistelun seurauksena – mutta käytännössä prosessi voi olla yllättävänkin kaoottinen. Aikaa menee kuulemma rutkasti hankalien ihmisten manageroimiseen.

Hayes tiivisti puheenkirjoittajan vaatimukset seuraavasti: Tämän pitää ymmärtää politiikkaa laajasti. Kirjoittajalla pitää olla hyvä retoriikan taju, jotta hän tietää, kuinka puhuja voi tehdä itsensä tykö kuulijoilleen ja vaikuttaa heihin.

Puheenkirjoittajan pitää kyetä jäljittelemään puhujan tyyliä, rytmiä ja sanavalintoja. Erittäin tärkeää on myös kurinalainen työskentely tiukkojen aikataulujen puristuksessa.

Pääministerien puheenkirjoittajat 

Seuraavana päivänä seminaarin avasi Jessica Cunniffe. Hän oli alun perin paikallislehden toimittaja, joka päätyi Konservatiivien puoluekokoukseen puheenkirjoittajaksi. Tämän kokemuksen pohjalta hän haki Downing Street 10:een, ja sai paikan pääministeri David Cameronin puheenkirjoittajana. Tuolloin Cameronilla oli kolme puheenkirjoittajaa: Cunniffe, Clare Foges ja Tim Kiddell (jonka tapaamme kesäkuussa Retoriikan kesäkoulussa).

Cunniffe kertoi Cameronin pitäneen puhumista ja puheenkirjoittajia suuressa arvossa. Kirjoittajat pääsivät tapaamaan pääministeriä pari kertaa viikossa. Cameronilla oli hyvä retoriikan taju ja ilmiömäinen muisti. Hän saattoi opetella pitkän puoluekokouspuheen ulkoa.

Ruotsin pääministerin puheenkirjoittaja Anders Thor kertoi puheenvuorossaan, miten kriisipuhe laaditaan. Esimerkkinä hänellä oli lyhyt puhe, jonka pääministeri Stefan Löven piti sen jälkeen, kun terroristi oli ajanut autolla kuoliaaksi ihmisiä Tukholmassa.

Aihe on oman postauksensa arvoinen, joten siitä tarkemmin myöhemmin. Pienenä teaserina kuitenkin kerrottakoon, että tällaisessa puheessa on kolme tekijää, jotka tulee ottaa huomioon: suru, viha ja määrätietoisuus.

Improa ja juutalaista viisautta

Euroopan komission puheenkirjoittaja Kelly Agathos piti hauskan esityksen, jossa hän kertoi, mitä hyötyä improvisaatioteatterista on puheenkirjoittajille. Tästäkin tarkemmin myöhemmin.

Parhaana vinkkinä pidin sitä, että uskaltaa olla keskinkertainen. Improssa ei voi jäädä odottamaan parasta sanavalintaa, vaan sanojen pitää tulla heti. Tällöin mukaan mahtuu paljon keskinkertaista.

Myös puheenkirjoittajan tulee hyväksyä se, ettei jokaiselle puheelle voi antaa täydellistä panostusta, ja puheesta on hyvä osata päästää myös irti, vaikka se ei olisikaan täydellinen.

Seminaarin kiinnostavimpia puhujia oli chicagolainen rabbi Shais Taub. Taub on kirjoittanut ja puhunut paljon juutalaisesta mystiikasta ja olikin kieltämättä syvämietteinen ja persoonallinen puhuja.

Yksi helmi puheesta: Puhe voidaan ajatella Venn-diagrammina, jossa puhujan todellisuus ja kuulijoiden todellisuus ovat omat ympyränsä. Nämä ympyrät leikkaavat toisensa, ja sillä alueella puhujan ja kuulijoiden maailmat kohtaavat.

Tämä kohtaaminen voi tapahtua esimerkiksi käyttämällä puheessa huumoria, ja tämän lähestymisen avulla voi puhuja alkaa hivuttamaan kuulijoita yhä enemmän omaan maailmaansa.

Karismaa ja presidentillisyyttä

Pacelle van Goethem on hollantilainen puhuja, joka on etsinyt karisman perustaa kognitiotutkimuksen keinoin. Van Goethem väitti, että karisma syntyy kolmella tavalla: puhuja koetaan auktoriteetiksi, ystäväksi ja roolimalliksi vaihtelevilla painotuksilla.

Toisten puhujien kohdalla paino on enemmän auktoriteetissa, toisten ystävässä tai roolimallissa. Tämän pohjalta hän antoi muutaman käytännön vinkin.

Auktoriteetiksi mielivä pitäköön puhuessaan päänsä tarkasti paikoillaan. Ystävä-vaikutusta voit taas korostaa puhumalla vain silloin, kun sinulla on katsekontakti yleisöön. Roolimalliksi pääsee sanoittamalla ääneen oman roolinsa/tehtävänsä ja päämääränsä.

Lopulta van Goethem puhui rentoudesta karisman lähtökohtana. Tämä tulee varsin lähelle omaa ajatustani karismasta levollisena itsevarmuutena.

Konferenssin viimeisenä puhujana lavalle astui Stephen Krupin, joka on palvellut USA:n ulkoministeri John Kerryä ja myöhemmin Barack Obamaa. Krupin puhui avoimen kriittisesti nykyisestä presidentistä. Hän sanoi, että Donald Trump on täsmälleen sitä, mistä George Orwell varoitti.

Krupinin lääke tilanteeseen oli se, että Trumpin vastustajien pitää kertoa parempia tarinoita siitä, keitä ”me” olemme ja keitä haluamme olla. Pitää etsiä syviä totuuksia, jotka yhdistävät ihmisiä.

Krupinin puhe sisälsi myös amerikkalaistyylistä isänmaanrakkautta, jolle jotkut osallistujat hieman kohottivat kulmiaan: Et kirjoita esihenkilöllesi vaan maallesi. Kyse on korkeimmista unelmista. Jokainen puhe on puhe Amerikasta. Jos joudut jumiin, kirjoita rakkauskirje Amerikalle.

Aina tulee viisaammaksi

Seminaaripuheet ovat vain osa konferenssin antia. Vähintään yhtä tärkeää on tutustuminen uusiin ihmisiin ja vanhojen tuttujen tapaaminen. Näiden kohtaamisten kautta opin muun muassa seuraavia asioita.

• Ruotsissa ministeriöissä on yhteensä kaksi puheenkirjoittajaa.
• Norjassa pääministerin kansliassa ei ole ketään ”puheenkirjoittaja”-tittelillä, mutta kalastuksesta vastaavassa ministeriössä heitä on viisi. (Tätä norjalaiset itsekin hieman naureskelivat.)
• Portugalissa sosialidemokraattinen puolue on kallellaan enemmän oikealle kuin vasemmalle.
• Hollannissa on ministeriöissä aivan tavaton määrä puheenkirjoittajia.
• Ranskassa puheenkirjoittajaa kutsutaan ”sulkakynäksi”.
• Puheenkirjoittajat ovat kieli-ihmisiä, ja melkein kaikki osallistujat puhuivat aivan hillittömän sujuvaa englantia.

Puhekilpailu riemastutti

Tapahtuman eräänlaisena huipentumana on puhekilpailu. Seminaaripäivän aikana kerätään sattumanvarainen joukko sanoja päivän puheenvuoroista, ja niiden kaikkien pitää löytyä kilpailupuheesta. Tämän jälkeen halukkaat jäävät väkertämään pariksi tunniksi puhetta ennen suurta illallista, jolloin kilpailu pidetään.

Tosin eivät kaikki. Irlantilainen Tom Moylan, Euroopan komission puheenkirjoittaja, pääsi hauskalla puheellaan jaetulle ykkössijalle. Tom kertoi puheensa syntyneen niin, että hän oli kiskaissut ennen illallista kolme pintiä olutta ja päättänyt niiden rohkaisemana osallistua. Teksti syntyi siltä istumalta. Tom suositteli metodia minullekin.

Kilpailupuheiden taso oli korkea. Käytännössä kaikki kirjoittivat humoristisen puheen (koska kummalliset sanat eivät oikein muuhun taipuneet) ja yleisö nauroi katketakseen.

Suomi maailmankartalle!

Eräänlaisena erikoisena kohokohtana mainittakoon vielä seminaarin alku, jolloin puheenjohtajana toiminut Cambridgen oma poika Guy Doza toivotti kaikki osallistujat tervetulleiksi ja luetteli, mistä maista he olivat saapuneet.

Kuuntelin tarkasti, mutta Suomea ei mainittu. En ehtinyt ihmetellä asiaa kovin kauan, sillä Guy jatkoi juttuaan yllättävällä tavalla. Hän julisti, että paikalla on myös yksi osanottaja Suomesta, josta me jo varmuudella tiedämme, että kyseessä on Antti! Sali puhkesi nauruun.

Ensi syksynä Helsingissä

Tämän porukan kanssa haluan istua konferenssia jatkossakin. Ja jos se kiinnostaa sinuakin, ensi syksynä se on tavattoman helppoa. European Speechwriter Network järjestää nimittäin syyskonferenssinsa Helsingissä 11.-12.10. Paikkana on upea Säätytalo.

Suosittelen mitä lämpimimmin osallistumaan sekä workshopiin että seminaariin. Vaikka kirjoittaisit puheita vain satunnaisesti mutta painit muuten viestinnän kanssa, tästä konferenssista on sinulle tavattomasti hyötyä ja kohtaat mitä mielenkiintoisempia henkilöitä.

Joten ensin ilmoittaudut Retoriikan kesäkouluun (Hämeenlinnassa 8.6.) ja sitten ESN:n Helsingin konferenssiin (11.-12.10). Nähdään näissä molemmissa!