Viime viikon torstaina tasavallan presidentti Sauli Niinistö julkaisi Lauri Pohjanpään runon Kalajuttu Facebook-sivullaan. Runo on kepeän humoristinen kuvaus siitä, kuinka ruuhessa kalastava poika saa saaliikseen pikkiriikkisen kiisken, mutta ihmisten kertoessa saaliista toisilleen  kiiskestä kehkeytyy aimo lohi.

Vaikka Niinistö julkaisi runon ilman selityksiä, yhteiskunnallisen keskustelun konteksti antoi ymmärtää, että kyseessä on kommenttipuheenvuoro presidentin vallankäytöstä käytyyn keskusteluun. Oliko presidentti toiminut ns. kikyn ja Fennovoiman tapauksissa toimivaltuuksiensa rajoissa?

Niinistö kommentoi Lauri Nurmen ja Matti Mörttisen kirjan väitteitä jo aiemmin omassa blogissaan, mutta tämä runokin oli ilmiselvä kommentti käytyyn keskusteluun. Mitä presidentti halusi runolla sanoa?

Runon juoni on sinänsä yksinkertainen: vähäpätöinen saalis muuttuu ihmisten siitä puhuessa paljon suuremmaksi. Sanoman levitessä pieni asia paisuu paljon alkuperäistä suuremmaksi.

Tämän perusteella runon välitön ja yksinkertaisin tulkinta on se, että Niinistö haluaa sanoa sen avulla ”paljon melua tyhjästä” tai ”kärpäsestä on tehty härkänen”. Näin runo ja presidentin viesti oli ymmärrettykin monissa asiasta kertoneissa lehtijutuissa (esim. Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat sekä Iltalehdessä yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Janna Kantola.)

Mutta onko runosta pääteltävissä jotain muutakin? Tutkija Jouni Tilli arvioi Helsingin Sanomissa, että runolla huomio viedään pois varsinaisesta asiasta kirjan tekijöihin ja mediaan. Tilli arvioi runon olevan ”kuitti kirjailijoille ja toimittajille”.

Twitterin keskusteluissa arveltiin presidentin muun muassa piikittelevän kirjailijoita ja hyökkäävän yleisesti toimittajia ja mediaa vastaan. Nämä ajatukset ivasta ja hyökkäyksestä tiivistyvät Salla Vuorikosken Suomen Kuvalehden kolumnin otsikossa: ”Kalarunolla toimittajien kimppuun”.

Voiko runosta tehdä näin pitkälle meneviä päätelmiä?

Mielestäni ei. Meillä on vain runo presidentin FB-sivulla, eikä edes mitään selittävää tekstiä sen ohessa. Näin ollen voimme kyllä kuvitella erilaisia motiiveja, tunnetiloja ja pyrkimyksiä runon julkaisemisen taustalle, mutta varmuutta niistä meillä ei ole.

On mahdollista, että Niinistö kiukuspäissään suunnitteli, miten saisi osuvimmin ivattua kirjan kirjoittajia. Mutta yhtä hyvin on mahdollista, että keskustelua seurattuaan presidentille tuli vain mieleen kyseinen vanha runo ja hän ajatteli sen olevan hyväntuulinen ja humoristinen kommentti. Tai jotain muuta. Tämä jää meiltä hämärän peittoon.

Runo toimii retorisesti siten velmusti, että se houkuttelee meitä täyttämään tietojemme aukkoja sillä, minkälaisia ennakkokäsityksiä, toiveita ja pelkoja meillä on viestijästä, eli tässä tapauksessa presidentistä. Niinpä arvelumme kertovat aika paljon meistä itsestämme ja ajattelustamme.

Runon perusviesti on selvästikin ymmärretty monissa medioissa varsin hyvin. Sen päälle tapahtuva spekulaatio on toki kiintoisaa, mutta luonteeltaan epävarmaa.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että presidentti viestii runolla?

Näkemykset tästä ovat jakautuneet. Jotkut olivat tuiki kiukkuisia:

Suomen Kuvalehdessä Salla Vuorikoski päivitteli tapahtunutta:

Toisaalta Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi koki Niinistön ”pehmennelleen” runolla aiempaa blogitekstiään. Matti Apunen kommentoi asiaa Jälkiviisaat-tv-ohjelmassa ja piti runon julkaisemista ”pehmoiluna”.

Lienee niin, että myös runon käyttäminen viestintävälineenä jakaa mielipiteitä siinä suhteessa, paljonko Niinistöltä ollaan valmiita ottamaan vastaan. Myönteisesti Niinistöön suhtautuvat pitänevät runoa oivallisena vetona tai suhtautuvat asiaan neutraalisti. Kriitikoille runoilu antaa taas lisää vettä myllyyn.

Tässä mielessä voidaan ajatella presidentin tehneen palveluksen monille. Niinistöä suosiossa pitävä enemmistö sai humoristisen runon julkaisusta vähän ylimääräistä hupia. Kriitikotkin kokivat elävänsä, koska kerrankin Niinistö teki jotain, jota voi kommentoida sapekkaasti. (Aiemminhan kriitikot ovat joutuneet tyytymään siihen, että presidentti tekee hyvin vähän mitään kritiikille altista – aihe, josta mediapersoona Tuomas Enbuske on keksinyt ryöpyttää Niinistöä.)

Mitä itse ajattelen?

Minun mielestäni länsimaiseen demokratiaan vuonna 2018 voi sopia ihan hyvin se, että presidentti julkaisee henkilökohtaisella Facebook-sivullaan runon. Tässä tapauksessa runon viesti on lisäksi ymmärretty ihan oikein, ja Niinistö vieläpä kommentoi kyseisiä aiheita omassa blogissaan ja Iltalehden laajassa haastattelussa. Viestintä ei siten jäänyt runon tasolle.

Tutkija Tillin huomio runojen monitulkintaisuudesta on kuitenkin oikea, ja asia muuttuisikin ongelmalliseksi, jos odotettavissa olisi ulkopoliittisten linjanvetojen viestimistä runon keinoin. Tällaista on tuskin luvassa. Kalaruno jääneekin mielenkiintoiseksi viestinnälliseksi kokeiluksi.