Demokraatti-lehti kysyi minulta äskettäin tasavallan presidentin uudenvuodenpuheeseen liittyen kysymyksiä puheenkirjoittajan roolista. Mihin puheenkirjoittajia tarvitaan?

Kysyimme viime vuonna samaa asiaa Barack Obaman pääpuheenkirjoittajalta Cody Keenanilta, joka vieraili Retoriikan kesäkoulussa. Keenanin vastaus oli hieman yllättävä: johtaja ei välttämättä tarvitse puheenkirjoittajaa. Mutta sitten hän lisäsi, että puheenkirjoittajasta voi kyllä olla paljon hyötyä.

Keenan viittasi siihen, ettei Barack Obamalla ollut puheenkirjoittajaa ennen hänen ensimmäistä presidenttikampanjaansa. Obama oli vallan kyvykäs kirjoittamaan itse kohottavia puheita, muun muassa kuuluisan demokraattien puoluekokouspuheensa vuodelta 2004. (Ja tästä hän kuulemma silloin tällöin muistutteli puheenkirjoittajiaan pilke silmäkulmassa.)

Vuorokaudessa ei kuitenkaan ole 48 tuntia, joten Yhdysvaltain presidentti tarvitsee ympärilleen kyvykkäitä ihmisiä, jotka auttavat häntä laatimaan puheita.

Puheenkirjoittaja voikin tarjota puhujalle pääasiassa kahta asiaa: aikaa ja laatua. Todella timanttisen puheen laatimiseen menee runsaasti aikaa, eikä kiireisillä johtajilla sitä yleensä ole. Puheeseen syvällisesti perehtynyt ammattilainen kykenee myös tuottamaan korkeatasoista jälkeä kerta toisensa jälkeen.

Johtaja voi järjestää puheiden laatimisen monella eri tavalla – yhtä oikeaa tapaa ei ole. Valaisevana esimerkkinä kerron nyt, kuinka puheet syntyivät Valkoisessa talossa John F. Kennedyn ollessa presidenttinä (1961-63).

(Lähteenäni on Theodore O. Windt Jr:n artikkeli John F. Kennedy: Presidential Speechwriting as Rhetorical Collaboration kirjassa Presidential Speechwriting: From the New Deal to The Reagan Revolution and Beyond, toim. Kurt Ritter ja Martin J. Medhurst, Texas A&M University Press, 2003.)

Kennedy on hyvä esimerkki monesta syystä. Ensinnäkin monet hänen puheensa saivat osakseen kiitosta ja ylistystä ja niitä muistellaan vieläkin. JFK:n virkaanastujaispuhe on legendaarinen malliesimerkki komeasta poliittisesta puheesta.

Toiseksi, Kennedy luotti puheenkirjoittajiin ja voidaan perustellusti väittää, että taitavat puheenkirjoittajat paransivat merkittävästi hänen puheittensa tasoa. Erityisesti esille nousee Kennedyn erityinen suhde hänen pääpuheenkirjoittajaansa Ted Sorenseniin.

Kennedy ja Sorensen olivat hyvin tiivis parivaljakko. He olivat toistensa ystäviä ja ajattelivat asioista hyvin samoilla tavoin. Sorensen olikin paljon enemmän kuin pelkkä puheiden laatija – hän oli Kennedyn läheinen neuvonantaja.

Kolmanneksi, Kennedyn Valkoisessa talossa puheet syntyivät monilla tavoilla. Joskus tekijöitä oli useita. Joskus Sorensen otti ohjat omiin käsiinsä. Ja toisinaan Kennedy kirjoitti kaiken itse.

Tultuaan presidentiksi Kennedy oli purkanut hallinnon byrokratiaa. Erilaisia toimikuntia ja työskentelyelimiä poistettiin, ja Kennedy käytti avustajia aina kunkin tilanteen vaatimalla tavalla.

Näin kävi myös Valkoisen talon viestinnälle. Kennedyllä ei ollut käytössään viestintäosastoa, eikä hän edes nimittänyt pääpuheenkirjoittajaa. Käytännössä tämä pesti kuului Sorensenille, mutta se ei ollut hänen tittelinsä; hänet oli nimitetty ”presidentin erityisavustajaksi”.

Tämä teki Kennedyn puheille hyvää, sillä puheiden laatiminen tuli olennaiseksi osaksi politiikan tekemistä. Sorensen (ja tarpeen mukaan muut puheenkirjoittajat) pääsi mukaan niihin työryhmiin, joissa poliittisia ratkaisuja tehtiin. Toisaalta puheita laatimaan otettiin usein myös muitakin asiantuntijoita kuin puheenkirjoittajia. Joskus mukaan puheen valmisteluun saattoi päätyä vain siksi, että sattui olemaan juuri silloin saatavilla.

Tärkeissä puheissa Kennedylla oli vahva rooli. Hän laati puheelle rakenteen ja esitti monenlaisia, usein yksityiskohtaisiakin näkemyksiä puheen sisällöstä. Tämä listaus sisälsi tarkkoja pyyntöjä avustajille taustatyön tekemiseen. Piti etsiä lainauksia entisaikojen puhujilta, sopivia kohtia Raamatusta (joita saatettiin pyytää myös Billy Grahamilta!), tarkkoja tietoja menneisyyden tapahtumista, piti tarkastella aiempien presidenttien puheita, Kennedyn omia puheita (jotta puheissa säilyy johdonmukaisuus) ja ottaa yhteyttä kunkin puheen aihetta tunteviin asiantuntijoihin.

Kun työhön ryhdyttiin, etenemistapoja oli kaksi: joko Sorensen otti homman kontolleen alusta lähtien ja pyysi matkan varrella apua muilta, tai sitten hän kokosi ison asiantuntijaryhmän, joka pohti puhetta muutaman tunnin. Tämän jälkeen Sorensen otti kopin puheesta. Hän ei toiminut tällöinkään loppuun asti yksin, vaan usein mukaan tuli matkan varrella muita avustajia. Toisaalta Sorensen teki usein ratkaisevat siveltimenvedot.

Toki presidentti teki viimeiset ratkaisut siitä, minkälainen puheesta tuli. Kennedy osallistui puheiden valmisteluun, mutta vaihtelevalla intensiteetillä. Joskus hän halusi nähdä puheesta useita luonnoksia, toisinaan hän odotti työn valmistumista ja otti vastaan melko valmiin tuotoksen. Tätä Kennedy työsti yleensä vielä haluamakseen: hän poisti sanoja ja lauseita ja kirjoitti marginaaliin lisäyksiä.

Toisinaan Kennedy saattoi poistaa puheesta laajojakin osia tai hylätä koko tekstin. Tällöin hän joko kirjoitti tekstin uudestaan itse tai piti puheen ilman muistiinpanoja. Näin hän saattoi tehdä silloin, kun kyseessä oli lyhyt seremoniallinen puhe tai kampanjapuhe.

Ainakin kerran Kennedy hylkäsi tärkeän poliittisen puheen tekstin ja laati puheen suurelta osin itse. Kyseessä on kuuluisa puhe Berliinissä (”Ich bin ein Berliner.”).

Lopputuloksesta tuli lyhyempi kuin suunniteltu puhe ja myös sävyltään kiivaampi. Länsi-Berliiniläiset kuulijat olivat innoissaan, mutta lopulta Kennedy joutui selittelemään, mitä hän tarkoitti sillä lauseellaan, ettei kommunistien kanssa voi toimia. Hän oli nimittäin juuri pari viikkoa aiemmin korostanut USA:n ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön tärkeyttä.

Kannattaa huomata, että tämä oli kauan ennen Trumpin aikaa – aikana, jolloin Yhdysvaltain presidentin puheen yksityiskohdillakin oli merkitystä.

(Berliinissä on sittemmin sattunut ja tapahtunut muillekin Yhdysvaltain presidenteille. Ronald Reaganin puheeseen [1987] ei ollut kirjoitettu kuuluisaa lausetta ”Mr. Gorbachev, tear down this wall!”, vaan se oli Reaganin ikioma lisäys, jonka hän laukoi avustajiensa kauhistukseksi.

Barack Obaman Berliinin puheeseen [2013] taas oli kirjattu ilmaisu ”a community of fate”. Aivan viime hetkillä kielenkääntäjä kertoi, että samaa ilmausta – toki saksaksi – käytti Adolf Hitler aikoinaan valtiopäivillä pitämässään puheessa. Puheeseen tehtiin pikaisia muutoksia.)

Kennedyn vuonna 1963 American University -yliopistossa pitämä ”rauhanpuhe” valmisteltiin myös poikkeuksellisesti. Kennedy ja Sorensen työstivät sitä kaksin, eikä mukaan otettu muita. Tällä tavalla Kennedy halusi varmistaa, ettei hänen voimakasta rauhanviestiään sotketa joidenkin mahdollisesti ehdottamilla lisäyksillä kommunismin kauhuista tai viittauksilla USA:n sotilaalliseen mahtiin.

Sorensen pisti puheen viimeiset luonnokset kyllä kommenttikierrokselle, mutta teki tämän vasta kaksi päivää ennen puhetta. Tällöin niihin ei ehditty enää reagoida.

Kennedyn Valkoisessa talossa puheet syntyivät monella eri tavalla. Presidentti käytti avustajia luovasti. Toisinaan tekijöitä oli monta, mutta toisaalta Ted Sorensenilla oli presidentin lähiavustajana yleensä johtava rooli. Kennedy ei ollut itsekään passiivinen, vaan tiesi hyvin mitä puheiltaan halusi ja osallistui niiden valmisteluun eri tavoin.

Kennedyn esimerkki osoittaa, että johtaja voi käyttää puheenkirjoittajia ja avustajia monenlaisilla, luovilla tavoilla. Samalla johtaja voi ottaa puheen synnyttämisessä haluamansa roolin ja olla puheen täysivaltainen omistaja.