Itsenäisyyspäivä on yksi tärkeimpiä osoituksia siitä, että puheella on tärkeä paikkansa ja tehtävänsä. Itsenäisyysjuhlien tärkeimpiä elementtejä on juhlapuhe.

Puheen pitäminen tällaisessa arvokkaassa hetkessä on suuri kunnia. Mutta miten suoriutua tehtävästä niin, että puheesta tulisi vaikuttava ja muistettava – suorastaan kohottava?

Voimme ottaa oppia Helsingin piispa Teemu Laajasalolta, joka piti upean saarnan itsenäisyyspäivän ekumeenisessa juhlajumalanpalveluksessa. Analysoidaan, miten piispan puhe on rakennettu ja mitä kuka tahansa voi oppia siitä tuleviin puheisiinsa.

Monet papit ja piispat ovat taitavia puhujia, ja Laajasalo on heidän joukossaan parhaasta päästä. Olen kuullut hänen puheitaan ja saarnojaan jo yli 15 vuotta sitten, ja jo silloin niiden syvällinen ajattelu ja retorinen nokkeluus teki vaikutuksen.

Koska tämä postaus analysoi puhetta, suosittelen sen lukemista ja/tai katsomista ennen kuin etenet pidemmälle.

Jumalanpalveluksessa pidettävän saarnan yksi ominaispiirre on se, että se aina tavalla tai toisella käsittelee aiemmin seurakunnalle luettua evankeliumia, eli otetta jostain Uudessa testamentissa olevasta neljästä evankeliumista. Kunnianhimoiset saarnaajat voivat viitata muihinkin jumalanpalveluksessa luettuihin Raamatun teksteihin, mutta evankeliumia ei saarnassa sivuuteta.

Papin (ei aina niin helppona) tehtävänä on yhtäältä ymmärtää, mitä Raamatun teksti on historiallisessa syntykontekstissaan tarkoittanut ja toisaalta oivaltaa, mikä sen viesti kirkkoon kokoontuneelle seurakunnalle on tänään.

Laajasalo on nostanut saarnansa ydinviestiksi Jeesuksen sanat: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija”. Tätä ajatusta saarna käsittelee monelta kantilta. Mitä tämä tarkoittaa tämän päivän Suomessa? Miten kuulijat voivat olla toistensa palvelijoita? 

Saarnan rakenne

Mukaansatempaavan ja hauskan aloituksen jälkeen Laajasalo kuvaa, minkälainen maa Suomi on (”laillisuuteen perustuva tasa-arvon yhteiskunta”). Sitten hän tähdentää, että Jeesuksen kehotus on suunnattu aivan kaikille, sillä itse kukin haluaa asettua toisten ihmisten yläpuolelle. Erityisen kavalana nykyajan taipumuksena Laajasalo mainitsee ”halun olla oikeassa”.

Tämän jälkeen hän toppuuttelee tätä halua huomauttamalla, että ”maailma on monimutkainen” ja siksi ehdottomuus on ongelmallista. Laajasalo pönkittää ajatustaan luterilaisesta teologisesta nousevalla samanaikaisuuden (simul) periaatteella: asiat ja ihmisetkin ovat monitahoisia, ja siksi toisia kunnioittava erimielisyys on tavoiteltava asenne.

Nyt Laajasalo pääsee saarnan tärkeimpään kehotukseen: palvele toisia ihmisiä. Lähimmäisiään palveleva ihminen ei pyri asettumaan toisten yläpuolelle ja kykenee hyväksymään, etteivät kaikki ajattele samoin kuin hän.

Seuraa loppuhuipennus, jossa Suomen itsenäisyys yhdistyy palvelun teemaan. Ennen loppuaamenta Laajasalo vielä toistaa saarnan keskeisen kehotuksen.

Yllätä kuulijasi alussa

Hienolla tavalla Laajasalo noudattaa saarnansa aloituksessa klassisen retoriikan oppeja. Jo roomalainen mestaripuhuja ja valtioviisas Cicero opetti, että puheen alussa pitää voittaa kuulijoiden hyväntahtoisuus ja herättää heidän kiinnostuksensa. Toisin sanoen puhujan tehtävänä on luoda yleisöön myönteinen suhde, jonka myötä puhe uppoaa otolliseen maaperään.

Kuinka Laajasalo tekee tämän?

Hän kertoo heti puheensa aluksi lehtien otsikoihinkin päätyneen jutun siitä, kuinka tasavallan presidentti Alexander Stubbin matkalippu tarkastettiin raitiovaunussa. Tämä on nerokas veto, sillä tämä yksinkertainen tarina palvelee montaa tarkoitusta.

Ensinnäkin se yllättää kuulijat. Yllätys on ehdottoman suositeltava tapa herättää yleisön kiinnostus. Sen voi toteuttaa monella tavalla: yllättäviä aloituksia ovat esimerkiksi vahva väite, provosoiva kysymys, intuition vastainen tieteellinen tosiasia (kuten tilastotieto), lainaus, tarina, arvoitus, kevennys (vitsikin käy jos puhuja tietää mitä tekee), laulun säe.

Laajasalon yllätys toimii erityisen hyvin, sillä kyseessä ei ole mikä tahansa kertomus vaan lehtijuttu, jonka melko lailla kaikki tunnistavat ja sen lisäksi jutun keskushahmo, tasavallan presidentti istuu kirkossa etupenkissä.

Laajasalon lainaama juttu on mahtava kevennys. Kuva presidentistä raitovaunussa yhdistää valtiollisen vallan ylätason arkisista arkisimpaan elämänmenoon. Mutta juttu menee sitäkin pidemmälle: presidentti ei ainoastaan matkusta raitiovaunussa, vaan hänen pitää esittää matkalippu tarkastajalle.

Mielikuva presidentistä kaivamassa nöyrästi matkalippua esiin tarkastajalle on humoristinen, ja juuri tällainen hyväntahtoinen kevennys on puheissa kultaa. Se miltei pakottaa ihmiset hyväntuuliseen hymyyn ja ehkä jopa pieneen naurahdukseen.

Osa kertomuksen yllätyksestä syntyy odottamattomasta rekisterinmuutoksesta. Koko jumalanpalveluksen ajan tunnelma on ollut juhlava, arvokas, valtiollinen, kirkollinen ja harras. Tällainen virittää kuulijat odottamaan puheelta asiallista ylätyyliä. Mutta nyt piispan puheen kepeä ote ei vastaakaan odotuksia.

Laajasalo lainaa heti kärkeen iltapäivälehtien otsikkoa: ”Presidentti joutui tarkastajien hampaisiin raitiovaunussa”, ja kääntää metaforan hampaista konkreettiseksi, leikkisäksi toteamukseksi: ”hampaita tilanteessa ei ollut kuitenkaan jouduttu käyttämään”. Piispa sanailee tämän olleen lukijalle huojentavaa.

Banaali yksityiskohta – retorinen ässä hihassa

Tässä yhteydessä ja hieman myöhemminkin Laajasalo käyttää retorista tekniikkaa, jolle en tiedä nimeä, mutta kutsukaamme sitä banaaliksi yksityiskohdaksi. Hän ei tyydy sanomaan, että presidentiltä löytyi onneksi raitiovaunulippu. Sen sijaan piispa kertoo monipolvisesti, lähes viranomaisraportin kielellä: ”tasavallan presidentillä oli ollut esittää tarkastajalle asianmukainen, ilmeisesti AB-vyöhykkeen lippu, sillä kyseessä oli Munkkiniemestä Katajanokalle kulkeva nelosen raitiovaunu”.

Puhe AB-vyöhykkeen lipusta, raitiovaunun linjanumerosta ja reitistä ovat ”turhaa” tietoa. ”Turhaa” lainausmerkeissä siksi, koska tässä tilanteessa sanat ovat tarpeelliset: niillä luodaan tietoisesti haluttu koominen efekti. Laajasalon tapa esittää tilanne korostaa valtiollisen vallan laskeutumista äärimmäiseen arkipäiväisyyteen ja syventää tämän jännitteen luomaa kutkuttavuutta.

Sama tekniikka on käytössä tässä pitkässä virkkeessä: ”Suomi on maa, jossa entisiin presidentteihin törmätään tavallisella kadulla tai kaikille avoinna olevissa jääkiekkokaukaloissa tai samoissa kauppahalleissa missä muut käyvät – tai lähimarketeissa samojen laarien äärellä, joissa myydään kaikille alennuskahvia, rajoituksella kaksi pakettia per kotitalous.” Laajasalo ei tyydy puhumaan lähimarkettien ”laareista” vaan mainitsee sieltä löytyvät alennuskahvit ja kaiken huipennuksena: kaksi pakettia per kotitalous!

Paitsi että Laajasalo kykenee luomaan sanankäytöllään hyväntuulista kepeyttä, hän saa sillä puheensa alun ison viestin perille: Suomi on ”laillisuuteen perustuva tasa-arvon yhteiskunta”.

Ei näin vaan näin – vastakkainasettelun voima

Toinen Laajasalon käyttämä retorinen keino, joka nousee erityisesti esille, on vastakkainasettelu. Antiikin aikoina tunnettiin hyvin retorinen työkalu, jonka nimi on antithesis. Kyse on kahden vastakkaisen ajatuksen esittämisestä peräjälkeen samoilla lauserakenteilla. Esimerkiksi: ”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen on kultaa.”

Retorisesti tehokkaan kahden ajatuksen vastakkainasettelun voi kuitenkin hyvin toteuttaa myös ilman rakenteeltaan identtisiä lauseita. Usein vastakkainasettelu onkin muotoa ”ei X, vaan Y”. Tai vaihtoehtoisesti: ”Y! Ei X.”

Hieno esimerkki tästä löytyy Antton Rönnholmin vuonna 2020 SDP:n puoluekokouksessa pitämässä puheessa, jossa hän korostaa hyvinvointivaltion puolustamisen tärkeyttä: ”Meitä ei velvoita siihen menneisyys, vaan tulevaisuus. Ei sankarihaudat vaan kapalot.”

(Voit tutustua tarkemmin Rönnholmin puheeseen lukemalla siitä analyysin Sanahaltuun.fi-blogista.)

Vastakkainasettelu härnää aivoja ja pistää kuulijan ajattelemaan. Esittämällä oman näkemyksen vastakohdan, viestiä voidaan terävöittää: vastakkainen näkemys asettaa oman viestin kontekstiin ja vahvistaa sitä. Vastakkainasettelu on myös esteettisesti miellyttävä: sen avulla voidaan luoda vaikutelmaa puhujasta syvällisenä ajattelijana.

Laajasalo käyttää puheessaan runsaasti vastakkainasetteluja. Esimerkiksi tässä kappaleessa sellainen löytyy miltei joka virkkeestä:

”Tässä ehdottomuudessa on yksi erityinen piirre. Se on todella helppo huomata toisessa, mutta todella vaikeaa myöntää itsessä. On paljon helpompi vaatia toisilta avarakatseisuutta ja suvaitsevuutta kuin kohdata omat ehdottomat asenteensa. Toisen ennakkoluulot ja jyrkät näkemykset on kyllä helppo havaita, mutta omat rajoitukset jäävät usein piiloon. Toisen synneistä on vaivattomampi tehdä parannusta kuin omista.”

Erityistä oivaltavuutta edustaa seuraava virke: ”Yksittäisen porukan oikeassa olemisen liekki on saattanut palaa niin suurena, että vieressä eläviltä happi on hävinnyt kokonaan.” Siinä vastakkainasetteluun on liitetty metafora: ”oikeassa olemisen liekki”, joka ”palaa suurena”. Tästä on johdettu seuraavan lauseen metafora ”vieressä eläviltä happi on hävinnyt”. ”Liekki” on aluksi ikään kuin palautettu konkreettiseen maailmaan, jossa palava liekki imee happea, ja sitten hapen puutteesta on tehty uusi metafora.

Henkilökohtainen kiinnostaa

Laajasalo lisää puheensa kiinnostavuutta myös viittauksilla henkilökohtaisiin kokemuksiin. Näitä ei ole kovin montaa eivätkä ne ole järin syvällisiä, mutta ei pidäkään olla, sillä piispan tehtävänä ei ole saarnata itsestään, ja vähäisetkin omaelämäkerralliset viittaukset synnyttävät yleensä halutun vaikutuksen.

Ensimmäinen viittaus on hyvin hienovarainen. Laajasalo mainitsee ”erään muualta Suomeen muuttaneen”, joka kommentoi uutista tasavallan presidentin raitiovaunulipun tarkastamisesta. Juttu huipentuu virkkeeseen: ”Sitten hän piti tauon, muutti äänensävyään ja sanoi: ’Bravo Finland, this is democracy.’” Kuulija saa vaikutelman, että Laajasalo ammentaa keskustelustaan kohtaamansa ihmisen kanssa, jolloin kertomukseen tulee omaelämäkerrallisuuden sävy.

Toisessa viittauksessa on humoristisuutta. Laajasalo on tiivistänyt Jeesuksen ohjeen kuulijoille: älä asetu toisten yläpuolelle. Itse hän puhuu kuitenkin saarnatuolista, joka on useamman metrin lattiatasoa ja siten kirkkokansaa korkeammalla. Tähän asetelmaan viitaten Laajasalo toteaa: ”Tämä [Jeesuksen ohje] on syytä muistaa myös piispan, jonka on kiivettävä pitämään saarna tänne neljän metrin korkeuteen.”

Kolmas henkilökohtainen viittaus alkaa virkkeellä: ” Yli 30 vuotta sitten istuin tuossa kadun toisella puolella yliopiston johdantoluennoilla.” Tämän jälkeen Laajasalo kertoo teologisesta simul-käsitteestä, jonka noilla luennoilla oppi. Pienestä teologian oppitunnista tulee kuulijoille heti kiinnostavampi, kun puhuja kytkee sen omiin kokemuksiinsa ja vieläpä läheiseen maantieteellisen paikkaan.

Laajasalo olisi voinut pudottaa pois viittauksen itseensä saarnatuolissa. Hän olisi voinut ilmaista ajatuksen Suomesta suurena demokratian kehtona ja kertoa teologisesta simul-käsitteestä ilman omaelämäkerrallisia vivahteita. Mutta siten puhe olisi menettänyt merkittävästi mehevyyttään.

Kohtaamisen vikasietotila

Laajasalon saarnan hienot retoriset keinot eivät tyhjene näihin havaintoihin. Kehotan itse kutakin tutustumaan puheeseen ja pohtimaan, minkälaisia rakenteita ja sanankäyttöä siitä löytyy. Kannattaa esimerkiksi tarkastella, miten Laajasalo on rakentanut saarnansa lopun.

Lopuksi vielä erityismaininta oivaltavasta metaforisesta käsitteestä ”kohtaamisen vikasietotila”. Vikasietotila on tietoteknisissä laitteissa tila, jossa järjestelmä ei toimi niin kuin pitäisi, mutta tietyt perustoiminnot kuitenkin onnistuvat.

Laajasalon saarnassa ”kohtaamisen vikasietotila” saa seuraavan merkityksen: ”Samanaikaisuuden ajatus mahdollistaa myös kohtaamisen vikasietotilassa toimimisen. Pystymme elämään kunnioittavasti rinnakkain yhdessä, vaikka emme jaa kaikkia toinen toistemme käsityksiä.”