Thomas Quick -nimeä käyttänyt Sture Bergwall tunnusti Ruotsissa 1990-luvulla tehneensä 30 murhaa. Hänet tuomittiin kahdeksasta murhasta pakkohoitoon vankimielisairaalaan.

Sen lisäksi että kyseessä näytti olevan Ruotsin ainoa sarjamurhaaja, tapauksissa oli paljon erittäin poikkeuksellisia ja puistattavia piirteitä, kuten seksuaalista väkivaltaa ja kannibalismia. Lisäksi Quick kertoi karmaisevia kertomuksia omista epäinhimillisistä lapsuusoloistaan hirviömäisten vanhempiensa mielivallan uhrina.

Taannoin lukaisin puolihuolimattomasti uutisen, jonka mukaan Quickin kaikki murhatuomiot on nyt kumottu. Pidin tapausta aivan uskomattomana: länsinaapurin oikeuslaitos on nähtävästi sekoillut huolella. Ohitin kuitenkin uutisen ilman sen syvempiä pohdintoja, enkä tajunnut, kuinka syvällistä sekoilu oli Ruotsissa ollutkaan – kunnes törmäsin toimittaja Hannes Råstamin tuoreeseen kirjaan.

Ruotsalainen toimittaja Råstam oli keskeinen henkilö sen prosessin käynnistämisessä, joka lopulta johti tuomioiden purkamiseen. Hän kiinnostui viisi vuotta sitten Thomas Quickin tapauksesta ja hankkiutui keskusteluihin tämän kanssa. Hyvin pian Quick – tai silloin Bergwall – ilmoitti, ettei ollutkaan tehnyt yhtään murhista ja pyysi Råstamilta apua asian nostamisessa julkisuuteen.

Råstam tarttui asiaan ja tutustui vuosien aikana huomattavaan määrään oikeudenkäyntiaineistoja, kuulustelupöytäkirjoja ja erilaisia tallenteita. Hän myös haastatteli koko joukon oleellisia taustahenkilöitä. Ankara urakka huipentui kolmeen televisiodokumenttiin, joissa Råstam toi esille kaikki keskeisimmät ongelmat, joihin oli Quickin murhien tutkinnoissa ja oikeudenkäynneissä törmännyt.

Råstamin dokumentit käynnistivät Ruotsissa tiiviin keskustelun aiheesta, ja lopulta viranomaisetkin tarttuivat asiaan ja perehtyivät uudestaan näihin aineistoihin. Tämän prosessin tuloksena tuomiot purettiin yksi toisensa jälkeen.

Råstam dokumentoi havaintonsa kirjaksi, joka ilmestyi Ruotsissa viime vuonna ja tänä vuonna suomeksi nimellä Kuinka tehtiin sarjamurhaaja: Thomas Quickin tapaus (Johnny Kniga).

Miksi Bergwall on nyt todettu syyttömäksi? Tapausten tarkastelu uudelleen osoitti, ettei yksikään murhatuomio perustunut ns. teknisiin todisteisiin vaan yksinomaan Bergwallin omiin kertomuksiin. Silminnäkijähavaintoja ei ollut. Bergwall ei ollut tuonut kuulusteluissa esille mitään sellaista, jota ei olisi voinut saada tietoonsa esimerkiksi lehdistä.

Muutamissa tapauksissa Bergwall näytti kertoneen poliisille tietoja, joita vain murhaaja saattaisi tietää, mutta näissäkin tapauksissa tutkijat itse olivat johdatelleet häntä merkittävästi ja mukana oli myös hyvää tuuria. Råstamin teos osoittaa tämän selvästi.

Nämä tyrmäävät havainnot pätevät kaikkiin kahdeksaan murhatuomioon, mikä on aivan uskomatonta! Ruotsin oikeuslaitos on osoittautunut erittäin epäluotettavaksi tuomitessaan syyttömän henkilön lukuisista murhista. Surmien todelliset tekijät ovat edelleenkin vapaalla jalalla.

Miten tämä on mahdollista?

Råstamin kirja kertoo lyhyesti kuvattuna seuraavan tarinan: Sture Bergwall on henkisesti epätasapainoinen henkilö, joka saa nuorempana pari tuomiota väkivaltarikoksista. Lopulta hänet passitetaan vankimielisairaalaan epäonnistuneen ja hieman säälittävänkin pankkiryöstöyrityksen jälkeen vuonna 1991.

Sitten tapahtuu monta asiaa. Bergwall huomaa, että vankimielisairaalan henkilökunta on innostunut epätavallisiin henkirikoksiin syyllistyneistä potilaista. Nimeltä hän mainitsee Juha Valjakkalan. Bergwall on kertonut halunneensa olla itsekin kuin Valjakkala, huomion ja erityisen kiinnostuksen keskipiste.

1990-luvun alussa sarjamurhaajat tulivat osaksi populaarikulttuuria. Uhrilampaat-elokuva tuli teattereihin. Bergwall luki tuolloin ilmestynyttä Amerikan psyko -kirjaa ja oli vaikuttunut siitä.

Kolmas keksittyihin tunnustuksiin ajanut seikka oli Bergwallin lääkeriippuvuus. Hän oli tullut riippuvaiseksi voimakkaista rauhoittavista lääkkeistä ja alkoi saada niitä ehtymättömänä virtana, kun hän aloitti tunnustuksensa.

Bergwall muutti nimensä Thomas Quickiksi ja alkoi ”muistaa” muka mielestään torjumiaan vanhoja hirmutekoja. Bergwallin selostukset häntä hoitaneille lääkäreille olivat sekoitus lääketokkurassa suollettua epäselvää tajunnanvirtaa ja tarkkoja tiedonsirpaleita sellaisista murhista, joita oli todella tapahtunut ja jotka olivat jääneet selvittämättä.

Pian poliisi ja syyttäjä kiinnostuivat Bergwallin ”tunnustuksista”. Seurasi murhasyyte, kuulusteluja, tutkimuksia, rikospaikkarekonstruktio ja lopulta oikeudenkäynti, jossa Bergwall todettiin syylliseksi. Tämä kuvio toistui useamman kerran.

Ilmiselvä kysymys kuuluu, miten on mahdollista, etteivät Bergwallia hoitaneet lääkärit huomanneet ”muistoja” keksityiksi? Miten poliisi ja syyttäjät saattoivat uskoa Bergwallin syyllisyyteen ilman yhtäkään järeää todistetta? Ja miten ikinä hänet on voitu tuomita oikeudessa?

Tapaus onkin täysin käsittämätön ja Ruotsin oikeushistorian pahin skandaali. Likapyykkiä pestään arvatenkin vielä monen vuoden ajan.

Råstamin kirjasta käy ilmi, etteivät toki kaikki lääkärit, poliisit ja syyttäjät uskoneet Bergwallin syyllisyyteen. Jostakin syystä tapausta ajautui kuitenkin tutkimaan ydinjoukko henkilöitä, joilla oli vahva usko siihen, että heillä on käsissään Ruotsin rikoshistorian pahin murhamies. Tässä tutkijajoukossa oli voimakkaita persoonia, jotka yksinkertaisesti torjuivat kyseenalaistavat puheenvuorot.

Råstamin kirja ei ole erityisen kepeää luettavaa. Kyseessä tuntuu olevan paksu ja hiomaton kasa muistiinpanoja, jotka sisältävät laajoja sanatarkkoja lainauksia Bergwallin haastatteluista ja rikospaikkakonstruktioiden tallenteista. Tämä tekee kirjasta toisaalta kiinnostavan, koska lukijan annetaan itse nähdä, minkä laatuista viranomaisten työskentely tässä tapauksessa oli. Pahimmillaan hiukset meinaavat nousta lukijalla pystyyn!

Råstam pystyy selvästi osoittamaan, että jokaisen tapauksen kohdalla Bergwall antaa kuulusteluissa tukuittain sellaista ”tietoa” murhatöistä, jotka eivät pidä yhtä poliisin tutkintamateriaalin kanssa. Monet kysymyksistä ovat sellaisia, että todellisen murhaajan olisi pitänyt väistämättä tietää asioiden oikea tola.

Koska Bergwall arvailee paljon ja kuulustelijat johdattelevat häntä antamaan oikeita vastauksia (mikä käy selvästi ilmi Råstamin kirjan pitkistä lainauksista), hän osuu toisinaan oikeaan. Tämä rohkaisee tutkijoita, eivätkä he ota lainkaan huomioon Bergwallin haparointia ja tietämättömyyttä.

Eräissä tapauksissa Bergwall kykenee antamaan poliisille tarkkoja yksityiskohtia surmatöistä, mutta siihenkin löytyy Råstamin kirjasta selitys. Bergwall pääsi toisinaan vankimielisairaalasta lomille, ja tuolloin hän suuntasi kulkunsa kirjastoon. Hän perehtyi lehtikirjoituksiin vanhoista surmatöistä ja opetteli niissä kerrottuja yksityiskohtia ulkoa. Hämmästyttävää kyllä, tutkijat eivät ottaneet tällaista mahdollisuutta huomioon.

Oikeudessa jutut menivät läpi, koska Bergwallin asianajaja ei toiminut lainkaan niin kuin olisi pitänyt. Koska Bergwall itse oli tehnyt tunnustuksia ja halusi tulla tuomituksi, asianajaja myötäili tätä ja lähes tuki syyttäjän työtä. Hän ei tuonut oikeudenkäynneissä esille vastaevidenssiä, jolloin tuomarit eivät edes päässeet tutustumaan koko aineistoon. He saivat jokaisesta tapauksesta vinoutuneen käsityksen.

Råstamin kirja vyöryttää esille häkellyttävän määrän löperöä ja täysin tendenssimäistä viranomaistyöskentelyä, jossa totuuden esiin kaivaminen ohitetaan ja tutkijat pyrkivät päättäväisesti ennalta valitsemaansa ratkaisuun. Tapausten kannalta olennaisia tietoja jätetään huomiotta. Syytettyä johdatellaan kuulusteluissa. Bergwallin syyttömyyttä osoittavat seikat sivuutetaan.

Lääkäreistä, poliiseista ja syyttäjistä koostunutta tutkijaryhmää vei vuosikaudet eteenpäin hämmästyttävä kollektiivinen harha, jonka mekanismien selvittämisessä on sosiaalipsykologeilla työsarkaa.

Råstamin kirja on kylmäävä osoitus siitä, että kaikkein onnistuneimmissakin yhteiskunnissa (kuten Ruotsissa), voi tapahtua raskaita oikeusmurhia. Samalla se muistuttaa siitä, ettei totuuskysymyksissä ole luottaminen ns. suuren yleisön mielipiteeseen eikä välttämättä edes asiantuntijoihin.

Kun olin itse tutkijana yliopistolla, oivalsin pian, että varmistin kannattaa poistaa siinä vaiheessa, kun joku vetoaa ”tieteen viimeisimpiin tuloksiin”. ”Tiede sanoo”, osoittautui myös jokseenkin tyhjäksi fraasiksi.

Tutkijat ovat yleensä monista asioista eri mieltä. Toki on joitakin kysymyksiä, joista vallitsee keskimääräistä vahvempi konsensus. Olennaista on sen oivaltaminen, millä perusteilla tutkijat päätyvät johtopäätöksiinsä. Tämä antaa mahdollisuuden punnita itse esitettyjä argumentteja.

Näin on Hannes Råstam tehnyt kirjassaan. Hän on nähnyt erittäin suuren vaivan käymällä läpi kaiken Bergwall-aineiston, jonka hän on käsiinsä saanut. Silloin kun hän ilmoittaa olevansa tutkijoiden ja oikeuden ratkaisujen kanssa eri mieltä, hän perustelee oman kantansa perusteellisesti. En ihmettele sitä, että hänen tutkiva journalisminsa käynnisti oikeustapausten tutkimisen uudestaan.

Kirja on erityisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet virheiden esiintymisestä inhimillisissä järjestelmissä.