Päivi Räsänen ja suuri polemiikki

Keskelle rauhallista heinäkuuta räsähtänyt kohu sisäministerin uskonnollisesta puheesta alkaa vähitellen laantua. Liekkien laskeuduttua on oikea hetki rientää hiilloksille. Ohessa pari kommenttia taannoisesta polemiikista retoriikan kannalta ryyditettynä kirkollisella pohdinnalla.

Oliko Päivi Räsäsen puhe retorisesti onnistunut?

Kysymykseen voi vastata monella tavalla. (Puhe löytyy täältä.)

Puhe pidettiin Evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin lukeutuvan Kansanlähetyksen kesäpäivillä. Kansanlähetyksen juhlissa keskiverto kuuntelija on uskon ja moraalin asioissa konservatiivinen, vakaasti Jumalaan uskova ja valtakirkkoon ainakin jossain määrin kriittisesti suhtautuva.

Tällaiseen kuulijakuntaan puhe teki takuulla suuren vaikutuksen, ja viesti otettiin halukkaasti vastaan. Ei ole epäilystäkään, etteikö puhe olisi ollut tälle yleisölle retorisesti hyvin onnistunut.

Puhe alkoi elää kuitenkin omaa elämäänsä, kun lehdistön edustajat tarttuivat siihen. Erityistä huomiota herätti se, että sisäministeri vaikutti vilkuttavan vihreää tai ainakin keltaista valoa siihen suuntaan, että kristitty voisi joissakin tapauksissa olla noudattamatta lakia omatuntoonsa vedoten.

Kun puheen yleisö vaihtui, muuttui myös sen vastaanotto. – Tosin monet kansalaiset arvatenkin pysyivät koko kohun ajan lehtitietojen varassa, eivätkä perehtyneet puheen tekstiin.

Monelle ministerin puhe oli aivan liian hapokasta settiä. Lakispekulaationsa lisäksi Räsänen vastustaa puheessaan suorin sanoin aborttia, eutanasiaa ja sukupuolineutraalia avioliittolakia ja rohkaisee myös kuulijoitaan tähän.

Suuren yleisön kavahdus näkyi tuttuun tapaan räävittömyyksinä sosiaalisessa mediassa mutta myös näkyvästi tuhansina kirkosta eroamisina.

Oliko puhe retorisesti onnistunut, jos ottaa huomioon sen jälkivaikutuksen?

Kysymykseen olisi helppo vastata kielteisesti. Voidaan olettaa, että kirkon johdon kanssa asioidessaan kirkkoasioista vastaavalla sisäministerillä saattaa olla jatkossa lisäjännitteitä.

Räsäsen aatemaailmasta kaukana olevat poliitikot puolestaan saivat taas muistutuksen siitä, minkälaisia asioita Räsänen pyrkii edistämään ja kuinka hän hahmottaa maailmaa. Tämä saattaa vähentää keskinäistä luottamusta ja vaikeuttaa yhteistoimintaa.

Toisaalta kielteistä vastausta ei pidä antaa liian hätiköiden, koska tämä ei ole välttämättä Räsäselle itselleen poliittinen tappio. Puhe ja Räsäsen esittämät näkemykset ovat herättäneet niin paljon huomiota, että monet hänen tavallaan ajattelevat saattavat kohdistaa vaaleissa äänensä hänelle ja hänen puolueelleen.

Asiaa vahvistanee myös se, että puheen jälkeisissä esiintymisissä Räsänen ei ole epäröinyt seistä sanojensa takana. Omasta vakaumuksesta ja puheoikeudesta kiinnipitäminen tiukassa paikassa vetoaa moniin äänestäjiin.

Räsänen ei pyörittele arvoista ympäripyöreää mahdollisimman montaa kuulijaa kosiskelevaa puheen partta vaan täräyttää kantansa esille niin suorapuheisesti, ettei se jää kenellekään epäselväksi. Tämä ei ole politiikassa aivan tavanomaista.

Sillä ei ole vaaliuurnilla merkitystä, että moni inhoaa Räsästä ja hänen näkemyksiään. Kielteisiä ääniä ei voi antaa. Päinvastoin aggressiivinen Räsäsen vastustaminen herättää joissakin sympatiaa häntä kohtaan. Tämä saattaa näkyä äänestyskäyttäytymisessä.

Kirkosta eroamisia Räsänen ei välttämättä ota kontolleen. Hän voi vilpittömästi ajatella, ettei ole hänen vikansa, jos joku eroaa kirkosta sen takia, että hän on tuonut oman vakaumuksensa päivän valoon. Eihän hän ole kirkon edustaja – mikä on tietenkin aivan totta. Tätähän myös piispat ovat puheen jälkeen – ymmärrettävästi – toistaneet.

Poliittinen polemiikki

Poliittisten vastustajien kannalta puhe oli suoranainen herkkupala. Sen aikaansaama tyrmistys antoi mahdollisuuden suomia puhujaa ja vaatia tämän luopumista kirkollisten asioiden hoitamisesta osana ministerin tointa.

Jotkut vaatimuksista oli perusteltu hauskasti. Esimerkiksi Laura Räty ja Lasse Männistö (kok.) katsovat, että monet eivät jaa Räsäsen näkemyksiä ja että hän edustaa ”uskonkysymyksissä” ”äärilaitaa”.

Se että monet kansalaiset eivät jaa yksittäisen poliitikon näkemyksiä, ei ole mitenkään kummallista. Minkä tahansa puolueen edustaja on joissakin näkemyksissään vähemmistössä, jos ajatellaan ns. yleistä mielipidettä.

Myös pääministeri Katainen edustaa Suomen poliittisella kartalla yhtä äärilaitaa. Se ei tee hänestä sopimatonta hoitamaan tehtäväänsä.

Vähemmistön edustaminen ”uskonkysymyksissäkään” ei sinänsä ole ongelma. Esimerkiksi ateistit ovat vakaumuksensa kanssa vähemmistössä, mutta tuskin ateistikaan olisi kykenemätön hoitamaan ministerinä kirkollisia asioita.

Vakaumuksesta muodostuu ongelma silloin, jos se vaikuttaa ministerin viran käytännön asioiden hoitoon siten, etteivät päätökset ole enää tasapuolisia. Tällainen kritiikki on kuitenkin aina syytä yksilöidä, eikä tässä tapauksessa tällaisia syytöksiä ole kuultu.

Kirkosta eroaminen tuotiin myös poliittiseen keskusteluun, kun SDP:n kansanedustaja Pauliina Viitamies ilmoitti eronneensa kirkosta Räsäsen puheen innoittamana. Viitamiestä harmitti se, etteivät kirkon johtajat kyllin ponnekkaasti tuominneet Räsäsen puhetta.

Voin yhtyä Erkki Tuomiojan (sd.) mielipiteeseen, että tällaisen tempauksen logiikkaa on vaikea ymmärtää. Räsänen ei ole millään tavoin kirkon virallinen edustaja. Vihreitten Pekka Haavisto kommentoi, että Päivi Räsäseen pettyneiden olisi perustellumpaa erota Kristillisdemokraateista, sikäli kun ovat sen jäseniä.

Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsin puolestaan huomautti, että Pauliina Viitamiehen olisi johdonmukaista erota myös SDP:stä – ainakin siihen asti, kunnes puolueen johto on riittävällä pontevuudella tuominnut sisäministerin puheenvuoron.

Kirkosta eroamisen mekanismit

Kirkosta eroamiset eivät tässä tapauksessa yleensä noudata Tuomiojan peräänkuuluttamaa ”kylmää” logiikkaa vaan seuraavat hieman ”sumeamman” logiikan polkuja.

Suomen evankelis-luterilaisessa kansankirkossa on jäseninä paljon sellaisia, joille jäsenyys ei käytännössä merkitse paljoakaan. He ovat ikään kuin jo kirkon eteisessä valmiina nostamaan kytkintä, kun pienikin impulssi siihen innostaa.

Tällaiseksi impulssiksi riittää mikä tahansa – neutraalikin tai jopa myönteinen – uutinen kirkosta tai kristinuskosta. Se riittää havahduttamaan potentiaalisen eroajan siihen, että hän on vieläkin kirkon jäsen – ja eroamaan sen jälkeen kirkosta.

Päivi Räsäsen puheeseen liittyvän jupakan yhteydessä kirkko oli jatkuvasti pääotsikoissa, ja edellä selitetty mekanismi piti huolen siitä, että eroamiset lisääntyivät.

Tämä ei selitä kuitenkaan erojen perin suurta määrää. Näyttää olevan niin, että Päivi Räsäsen koetaan edustavan kirkkoa, vaikka hän ei sen virallinen edustaja olekaan.

Päivi Räsäsen koetaan edustavan kirkkoa todennäköisesti siten, että hänen ajattelunsa katsotaan kumpuavan siitä, mitä kirkko ja kristinusko opettavat. Koska se koetaan kielteisenä, halutaan irrottautua tällaisia ajatuksia edustavasta instituutiosta.

Kotimaa24-verkkolehden toimittaja Simo Alastalo arvelee, että Räsänen on ”monien kammoaman uskovaisuuden ruumiillistuma, se jokaisesta suvusta löytyvä herätyskristitty täti, jonka seuraa sukujuhlissa vältellään. Ärtymys nousee siitä, että hän on sitä avoimesti ja myös poliitikkona.” Tämä voi hyvin olla monen eroajan kokemus.

Monet eroluvuista hätääntyneet kirkolliset ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa korostaneet sitä, ettei kirkko tyhjenny Päivi Räsäseen tai hänen puheenvuoroonsa. Näin teki myös Ulla Appelsin, joka kolumnissaan muistutti leijonasosan kirkon toimintamenoista keskittyvän ihmisiä laajasti hyödyttävään sosiaalisesti rakentavaan työhön kuten perheneuvontaan, koululaisten iltapäiväkerhoihin ja nuorisotyöhön.

Jotkut ovat muistuttaneet siitä, että kirkossa on edustettuna hyvin monenlaista ajattelua ja näkemystä. Sekin tietysti pitää paikkansa: kun lähes 80% kansasta kuuluu kirkkoon, siinä vallitsee kokonainen näkemysten kirjo.

Eräät ovat menneet tätä pidemmälle ja intoutuneet vaatimaan kirkon johtoa irtisanoutumaan Räsäsen ajatuksista. Tämä on ongelmallisempaa – ja tätä puolta ei nähdäkseni ole tuotu kunnolla esille.

Räsäsen näkemykset linjassa kirkon opetuksen kanssa

Vaikka kirkon edustajat mieluusti sanovat, että vaikeista uskonkysymyksistä pitää keskustella ja että niistä on vaikea sanoa mitään selvästi, kirkolla on kohtuullisen selkeät näkemykset asioista, joita Räsänen käsitteli. Ja näistä näkemyksistä Räsäsen puhe ei lopulta ollut kovin kaukana.

1)      Räsäsen esille tuoma ajatus siitä, että Jumalaa tulee totella enemmin kuin ihmistä, on kirkossa oikeastaan standardioppi. Se voidaan löytää esimerkiksi Katekismuksesta tai vaikka Kirkkokäsikirjasta, johon Räsänenkin myöhemmin viittasi.

2)      Räsänen vastustaa jyrkästi aborttia. Vastaavaa suorasanaisuutta ei kirkon dokumenteista löydy, mutta esimerkiksi piispojen takavuosina laatimassa kirjassa Rakkauden lahja aborttiin suhtaudutaan varovaisen torjuvasti. Myös Turun piispa Kalliala luonnehti aborttia ”eettiseksi ongelmaksi” taannoisessa haastattelussa.

3)      Räsänen vastustaa eutanasiaa, ja näin ajatellaan myös kirkossa. Aiheesta kirjoitti vuosi sitten Suomen Kuvalehteen Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, joka linjasi: ”Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti ja aktiivisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko.”

4)      Räsänen vastustaa avioliittolain muuttamista sukupuolineutraaliksi. Vaikka kirkko ei aktiivisesti vastustakaan lakialoitetta, se on kuitenkin muutama vuosi sitten paaluttanut hyvin vahvasti sen näkemyksen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto (ks. piispainkokouksen selvitys [s. 128] ja kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintö). Räsäsen käsitys avioliitosta noudattaa siten sitä, miten asiasta kirkossa opetetaan.

Kirkon johdon on vaikea irtisanoutua Räsäsen näkemyksistä siksi, koska ne ovat koko lailla yhteneviä kirkon opetuksen kanssa.

Ero on tyylissä: Räsänen sanoo asiat suorasukaisesti, kun taas kirkon edustajat yleensä varovaisemmin. Eroa on myös siinä, etteivät kirkon edustajien puheet yleensä käsittele näitä kysymyksiä; Räsäselle ne taas ovat tärkeitä.

Piispoilla olikin mainio paikka tarttua ilmaan laukaistuihin kysymyksiin ja kertoa, mitä näistä asioista kirkossa oikeastaan ajatellaan. Turun piispa Kalliala ja Helsingin piispa Askola tällaista keskustelua virittelivätkin, mutta vieläkin syvemmälle olisi voitu mennä.

Kirkon räväkin puheenvuoro

Irtisanoutumista vaativien huutoon vastasi kirkon edustajista selkeimmin Helsingin seurakuntayhtymää edustavan Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola. Lehden pääkirjoitus ei jättänyt epäselväksi Helsingin seurakuntien viestiä.

Simola kertoi lukijoille, että Päivi Räsänen ”päästelee suustaan ajoittain niin sanottuja aivopieruja eli sammakoita”. Nämä ovat Simolan mukaan ”lausahduksia, jotka pilaavat ilmapiiriä ja saavat ihmiset voimaan pahoin”. Simola kokee Räsäsen tavan ilmaista ”tunkkaisia konservatiivisia käsityksiään” ”hyvin ärsyttäväksi”.

Räsäsen johtama puolue sai myös osansa. Simolan mielestä Kristillisdemokraattien edustajien käsitykset ovat ”tympeitä” ja koko puolue kirkolle ”paha rasite”.

Simola summaa ajatuksensa: ”Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta tai että ainakin sitä johtaisi joku muu kuin Räsänen tai että hän edes osaisi pitää suunsa kiinni.”

Jos joku kuvitteli, ettei nykyisessä lullukkakirkossa osata enää tuomita, Simolan kirjoitus osoittaa tämän luulon kerralla vääräksi.

Mikäli joku KD-puolueen jäsen ei Simolan pääkirjoituksen luettuaan koe enää olevansa tervetullut kirkkoon ja päättää siitä erota, on se nähdäkseni hivenen johdonmukaisempaa kuin eroaminen Räsäsen puheen takia. Onhan Simola ihka aito kirkon edustaja, Helsingin seurakuntien keskeinen äänen- ja vallankäyttäjä, ja siinä roolissaan hän haikailee puolueen lakkauttamista tai ainakin puheenjohtajan vaientamista.

Kenties on niitäkin, jotka kokevat Simolan ärsyyntyneen purkautumisen terapeuttiseksi. Monikasvoiseen keskustelun kirkkoon mahtuu monenlaista.

Kansalaistottelemattomuus olikin yleistä

Lisäväriä keskustelu sai siitä tiedotusvälineiden tekemästä havainnosta, että myös jotkut puolueet hyväksyvät tottelemattomuuden lain edessä. Kansalaistottelemattomuuden puolesta liputtavat ainakin Vihreät ja Vasemmistoliitto.

Myös Erkki Tuomioja hyväksyy kansalaistottelemattomuuden tuoreessa bloggauksessaan, ja äskettäin Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kertoi piilotelleensa paperittomia siirtolaisia. Kontula myöntää, että hänen toimintansa on ollut ”lain vastaista tai ainakin lain rajoilla”.

Keskustelu varmasti jatkuu siitä, millä perusteilla kansalaistottelemattomuus on hyväksyttävää. Monet ovat sitä mieltä, ettei kristillinen usko voi tarjota tähän kestäviä perusteita. Räsänen ei kuitenkaan ole ainoa poliitikko, joka ajattelee, että jotkut periaatteet voivat ajaa kirjoitetun lain edelle.

Häsmäistä retoriikkaa ja pari opetusta

Retoriikan kannalta koko tapahtumaketju on varsin häsmäinen. Alkuperäiseen yleisöön puhe upposi takuulla hyvin, mutta kun yleisöksi tuli koko uutisia seuraava kansa, tilanne muuttui. Kansalaisreaktioista voi päätellä, että puhe on herättänyt sekä kiukkuista tyrmistystä että myönteistä vastaanottoa syistä, joita olen edellä käsitellyt.

Erillisen kysymyksen muodostaa suhde kirkkoon, joka on kärsinyt eroamisina ihan rahassa mitattavia vahinkoja. Kirkolla on retorinen ongelma: monta yleisöä.

Piispojen virkaan kuuluvana tehtävänä on ajatella kirkkoa kokonaisuutena, sen monia ja hyvin erilaisia jäseniä, ja kommentoida asioita tältä pohjalta. Räsäsen puhe ja siitä poikinut uutisointi muodostivat tilanteen, jossa osa kirkon jäsenistä oli jättämässä kiukkuisena koko lafkan taakseen, kun taas jotkut pitivät ministeriä merkittävänä kristinuskon puolustajana.

Helsingin seurakuntayhtymän viestintäpäällikön reaktio poikkesi piispojen rauhallisen harkitsevasta linjasta. Seppo Simola ei nähtävästi ole halunnut ottaa harteilleen piispojen taakkaa, koko lauman ykseyden vaalimista. Tällöin voi saarnata avoimesti jonkun ryhmän korvasyyhyn mukaan. Räsästä kammoksuvat saivat lohdutuksensa, muille oli tarjolla lain sanoja.

Itse pidän käydyn keskustelun suurimpana opetuksena sitä, että oikeanlaisessa toleranssissa on Suomessa vielä tekemistä. Tällaisen tavoitteleminen olisi kuitenkin tärkeää yhteiskunnallisen eheyden tähden.

Oikeanlaisella toleranssilla tarkoitan sitä, että meidän olisi hyvä oppia sietämään erilaisten näkemysten ilmaisuja ilman, että menemme tyystin tolaltamme. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikkien kanssa samaa mieltä tai edes kunnioittaa niitä näkemyksiä, jotka torjumme.

Terveeseen keskustelukulttuuriin kuuluu painokaskin mutta samalla perusteltu erimielisyys. Toisen näkemyksen voimme pyrkiä kumoamaan, mutta meidän olisi hyvä oppia kunnioittamaan ihmisten oikeutta ilmaista mielipiteitään – vaikka ne vaikuttaisivatkin meistä kahjoilta.

Meidän olisi myös hyvä oppia kunnioittamaan ihmistä sanojen takana. Vaikkakin se tuntuisi joskus vaikealta.

24 thoughts on “Päivi Räsänen ja suuri polemiikki”

  1. Oivasti kirjoitettu Antti Mustakalliolta! Jotakuinkin täydellinen compendium asioiden kulusta. Eri yleisöjen esiintuominen oli erityisen hyvä pointti. Tulin tänään samoille hiilloksille omassa blogissani, mutta yleisemmästä ja ekumeenisesta näkökulmasta. Tapaus herätti ajatuksia omatunnon käsitteestä. Olisiko omatunto ja politiikka parempi yhdistelmä kuin uskonto ja politiikka? http://wp.me/p1987M-cT

  2. Paras lukemani juttu aiheesta. Todella asiallinen ja tasapuolinen kirjoitus. Tulin tästä ihan hyvälle mielelle.

  3. Kiitos, Joona, rohkaisevista sanoistasi. Minulle huomautettiin eilen, että kirjoituksestani puuttuu lehdistön, erityisesti iltapäivälehdistön, toiminnan ja sen vaikutuksen analyysi. Totta ja hyvä huomio. Toivon että joku korjaa tuon puutteen jossain vaiheessa.

    Luin syvällisen tekstisi, Joona. Hyviä huomioita teologian/ekumenian kannalta.

  4. Tallaista kannanottoa olen odotellutkin. Minka takia usseimmat tuntemistani papeista eivat joko uskalla tai halua esittaa asiasta todellista mielipidettaan. Ei ihme etta kansa ei enaa tieda kenen joukoissa seisovat.

  5. Hei Antti ja kiitos loistavasta tekstistäsi!

    Annoit ymmärtää, että Helsingin seurakunnat ovat Seppo Simolan suulla välittäneet viestinsä, tai ainakin sivusit tällaista tulkintaa. Kirkko & Kaupunki -lehdessä aiemmin käytyjen keskustelujen ja toimituksen korjaavien huomautusten perusteella on kuitenkin ilmeistä, että Kirkko & Kaupunki ei ole seurakuntien ääni. Siinä mielessä Seppo Simola ei edusta kirkon virallista ääntä sen enempää kuin Päivi Räsänenkään, vaikka molemmat saattavatkin suuren yleisön silmissä edustaa kirkkoa.

    Luulen, että suuren yleisön ongelmana on se, että Räsänen on KD:n puheenjohtaja ja siten politiikassa vaikutusvaltaisempi kuin esim. Seppo Simola tai jopa piispat. Kirkon linjaukset koskevat kirkkoa, poliittiset päätökset kaikkia. Paineita kasataan piispojen harteille olla selkeämmin kirkon äänenä ja vaientamaan soraäänet näiden käsittelyssä olleiden asioiden osalta, ja joku luonnehtikin Räsästä osuvasti ”Suomen ainoaksi piispaksi”. Epämieluisa yllätys paljastuukin, kun kirkon linja ei ollutkaan sama kuin yleinen mielipide.

  6. Kiitos kommentista, Toni!

    Kirkko & Kaupunki -lehden päätoimittaja on Helsingin seurakuntayhtymän viestintäpäällikkö, joka siis vastaa siitä, minkälaisen viestin seurakunnat ulospäin välittävät. Hän nimenomaan edustaa asemansa perusteella kirkon virallista ääntä – ainakin kirkon virallista ääntä Helsingissä. Kukaan Helsingin seurakuntien edustajista ei ole tullut nähdäkseni vielä kiistämään, etteikö Simolan viesti olisi ollut seurakuntien kanta.

    Kannanotto oli sen verran reipas, että uskon kirkollisten ja ehkä muidenkin journalistien vähän penkovan tätä. Ehkä olemme sitten viisaampia siitä, oliko kysymyksessä ehkä kenties sittenkin päätoimittajan yksityisajattelu, eli sammakko, tai niin kuin Simola itse luonnehtii, aivopieru.

  7. Kiitos, olipa hyvä kirjoitus.
    Mietin, että mitäpä jos joku piispoistamme tai peräti arkkipiispa olisi pitänyt tämän puheen. Sehän oli Raamatun ja kirkon opin mukainen vai mitä kirkko sitten opettaa?
    Rohkeus sanoa selvästi mielipide ainakin kirkon edustajilta puuttuu.
    No Seppo Simola tietty rohkea sanoissaan, mutta ei edustanut totuudenmukaista kirkon oppia.
    Hyvä, että puhutaan. Oikeus voittakoon!

  8. Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

    Toni Mäki-Leppilammelle haluan todeta että Kirkko & Kaupunki on Helsingin Seurakuntayhtymän julkaisema lehti, jossa Helsingin Seurakuntayhtymä käyttää täydellistä omistajavaltaa. Jos lehden päätoimittajan lausunnot ja hänen vetämänsä journalistinen linja eivät olisi Helsingin Seurakuntayhtymän linjan mukaisia, niin päätoimittajan ja sitä kautta lehden linjan vaihtaminen kävisi parissa päivässä. Kun Kirkko & Kaupunki on jo vuosia vetänyt kirkon virallisesta linjasta täysin poikkeavaa arvoliberaalia ja -relativistista linjaa ilman että seurakuntayhtymä on älähtänyt, niin ei siinä oikein ole muuta mahdollisuutta kuin se, että K&K tuo julki seurakuntayhtymän todellista linjaa.

    Helsingin seurakuntayhtymä kulkee samaan aikaan kahteen eri suuntaan. Kirkko & Kaupunki tuo julki toista niistä. Kirkon virallinen oppi tuo julki toista. Jokainen tavallinen pulliainen näkee tämän ja reagoi siihen. Linjaton, sisäisen ja ulkoisen hajaannuksen tilassa oleva kirkko menettää veronmaksajiaan omien toimiensa – esim. juuri Kirkko & Kaupunki -lehden – vuoksi. Räsänen, Kristillisdemokraatit ja erilaiset herätysliikkeet ovat loppujen lopuksi jäsenkatoon osattomia.

    Kirkko & Kaupunki ei ole juuri missään määrin hengellinen julkaisu. Sen sijaan se on äärettömän poliittinen. Sillä on myös hyvin selkeä ja yhtenäinen poliittinen linja. Niin pitkään kuin päätoimittaja saa jatkaa työssään, on hänellä Helsingin seurakuntayhtymän tuki sekä journalistiselle että poliittiselle linjalleen.

  9. Mukavaa, Raija, että kirjoitus ilahdutti. Kiitos palautteesta myös Luojan luomalle sekä kommentista JFV:lle. Mukavaa nähdä, että aihe synnyttää keskustelua.

  10. Kiitos perusteellisesta, asiantuntevasta ja selkeästä kirjoituksestasi Antti.
    Minunkin mielestäni se on paras lukemani analyysi aiheesta.
    Voisitkohan saada tekstillesi tilaa valtamediassa, esim. Helsingin Sanomissa tai Aamulehdessä? Kannattaa kysyä.

    Olisi hienoa, jos sinä tai joku muu, jos et voi, tekisi vastaavanlaisen analyysin median toiminnasta tämän kohun yhteydessä, kuten joku jo tuossa yllä huomauttikin.

    Ajattelen usein (vaikka itsekin edustan viestinnän ammattilaisia), että media ja toimittajat päästävät itsensä liian vähällä kritiikillä eivätkä välttämättä kanna juuri mitään vastuuta toiminnastaan, joka vauhdittaa milloin kenenkin mollaamista kohtuuttomuuteen saakka. Tähän syyllistyvät muutkin kuin iltapäivälehdet ja tietysti monet muutkin vaikuttajat erityisesti somessa. Surullisesti myös kirkollinen media.

  11. Tässä Sari Lehtelälle kohtalaisen asiallinen analyysi median toimimisesta tässä tapauksessa ja oikeastaan aivan kaiken muunkin uutisoinnin ja asioiden esille tuomisen (kolumnit, pääkirjoitukset, pakinat, pilapiirrokset…) suhteen. Mediaa analysoidessa kannattaa muistaa että yleisö reaktioineen ja toimintatapoineen ohjaa mediaa. Niin pitkään kuin yleisö luottaa liikaa ja harrastaa media- ja lähdekritiikkiä liian vähän, julkaisee mitä tahansa soopaa.

    Räsäsen sinänsä täysin asiallinen ja hyvä puhe väännettiin julkisessa keskustelussa ihan muotopuoleksi. Nyt on selvästi menossa korjausliike. Tuo tuntuu muutenkin vähän sellaiselta journalismin ja politiikan peruskaavalta.

    1) Ensimmäisenä ehtivät saavat viestinsä leviämään laajimmalle.

    2) Ensimmäiseksi ehtivät ne, jotka eivät tarkista juttujen todenperäisyyttä, dataa, lähteitä, tarkkuutta tai eri asioiden keskinäisiä suhteita toisiinsa.

    3) Eniten eksyvät totuudesta ne, jotka eivät tarkista juttujen todenperäisyyttä, dataa, lähteitä, tarkkuutta tai eri asioiden keskinäisiä suhteita toisiinsa.

    4) Totuutta ja todellisuutta lähempänä olevat tekstit tulevat vasta vähän myöhemmin. Silloin niitä ei lue/kuuntele/katsele enää juuri kukaan.

    5) Niitä nopeimmin leviäviä ja eniten totuudesta irti olevia tekstejä laativat tahot eivät juuri koskaan laadi uutta tekstiä jossa kertoisivat puhuneensa aiemmin puppua ja korjaisivat faktat oikeiksi.

    6) Jostain käsittämättömästä syystä keskivertosuomalainen luottaa suomalaisiin tiedotusvälineisiin ja uskoo että niissä kerrottu on totta.

    7) Suomeksi: Tiedonvälityksen nopeus yhdessä oikaisuhaluttomuuden kanssa pitävät yhdessä huolen siitä että juuri koskaan juuri mikään ei ole oikeastaan totta tai ainakaan hyvin tarkasti paikkansa pitävää, mutta lukija uskoo sen kuitenkin. Tai jos ei usko niin se ei näy levikissä tai mainosmyynnissä mitenkään eli sitä ei tarvitse ottaa huomioon.

    8) Kun toimittajien poliittisia kantoja on selvitelty niin o käynyt ilmi että noin 70% toimittajista on vihreitä, vasemmistolaisia tai sekä että. Uutisointia ohjaa toimittajien esiymmärrys ja heidän piiloagendansa ja arvomaailmansa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mahdollinen on jo nykyisin pakko tarkastaa luotettavista ulkomaisista lähteistä jos sellaisia on.

  12. Tämän päivän Hesarissa Helsingin seurakuntayhtymän kirkkoherrat sanoutuvat irti Simolan pääkirjoituksesta. Laitan tähän FB kommenttini:
    ”Surkeata tässä farssissa on myös se että Hesan kirkkoherrat selittelevät tämän päivän Hesarissa että he ovat hieman eri mieltä Simolan sanomisista ja että eivät esim. lakkauttaisi KD:sta puoluetta. Kirkollisten päälehtien pääkirjoitukset pitäisi kirjoittaa nimettöminä, kuten Hesarikin tekee. Toimittajien kuvilla varustetut kolumnit sitten erikseen. Nyt menevät kirkon kannat ja yksittäisten toimittaja-ajattelijoiden näkemykset sekaisin. Ehkä toimitusneuvoston lisäksi myös Hesan kirkkovaltuuston pitäisi puuttua asiaan?”

  13. Unohtui tärkein. Antti Mustakallio – kiitos erinomaisen analyyttisestä blogista. Tämän kaltaista substanssia kaivattaisiin kirkollisten lehtien päätoimittajilta.

  14. Kiitoksia kommenteista ja rohkaisevasta palautteesta, Sari ja Ari. Hyvä, Ari, kun toit esille tuon, että Helsingin seurakuntien kirkkoherrat ovat nyt ilmaisseet olevansa eri mieltä K&K-lehden pääkirjoituksen kanssa. Kyseessä oli siis tällä kertaa päätoimittajan yksityisajattelu.

    Monet virheellisesti ovat luulleet Päivi Räsäsen puhuneen kirkon edustajana Kansanlähetys-puheessaan, mutta itsekin tein virheen, kun luulin seurakuntayhtymän viestintäpäällikön välittäneen seurakuntien viestin.

  15. Tämä oli hyvä ja tasapuolinen kirjoitus. Olen kuitenkin eri mieltä siitä seikasta, että ”Alkuperäiseen yleisöön puhe upposi takuulla hyvin, mutta kun yleisöksi tuli koko uutisia seuraava kansa, tilanne muuttui.”
    Alkuperäinen puhe jäi mainitsemasi häsmäisen retoriikan siirtymisen takia käytännössä täysin välittymättä kansan silmiin. Todellisuudessa siitä välittyi väkisinväännettyä poleemista ja yksipuolista ristiinnaulitsemishuutelua lehdistön sopuleilta, joista suuri osa taisi olla nuoria ja osaamattomia kesätoimittajia.
    Mutta tilanne on mikä on ja tästä mennään eteenpäin, kiitos.

  16. Kiitos pointistasi, Arttu. Kirjoitukseni alussa totesin, että ”puhe alkoi elää … omaa elämäänsä, kun lehdistön edustajat tarttuivat siihen.” Esitin myös arveluni, että moni uutisia seurannut tuskin tutustui itse puheen tekstiin.

    Toisaalta pitää paikkansa myös se, että herätysliikeihmisten korvissa kannatettavat painotukset ovat monen muun mielestä kavahduttavia. Onhan tunnettua, että monet eivät jaa Päivi Räsäsen edistämiä eettisiä näkemyksiä vaan ovat päinvastoin niiden kanssa vahvasti eri mieltä. Alkuperäisen yleisön todennäköisesti hyvin vastaanottama viesti sai toisenlaisen vastaanoton, kun yleisö vaihtui.

  17. Kiitos media-analyysista JFV.

    Pohjautuuko se havaintoihisi yleisesti vai johonkin tutkimusaineistoon?
    Analyysisi ja johtopäätökset siitä ovat melko hyytäviä, mutta lienevät valitettavasti lähellä totuutta.

    Yhä harvempi toimittaja noudattaa journalistin ohjeita, joiden alkeisiin kuuluu tiedon alkuperän ja todenmukaisuuden tarkistaminen. Asiayhteyden selvittäminen ja aiheen taustoittaminen kuuluvat myös ammattitaitoon.

    Valitettavasti tämän päivän mediassa, tai yhteiskunnassa yleisemmikin, pikavoittoja saadaan toisenlaisilla periaatteilla. Itsekriittisyyttä ja peräämääsi virheellisten tietojen tai muuten vinoutuneiden juttujen oikomista tarvittaisiin toimituksissa paljon enemmän.

    Muistaakseni ainakin Helsingin Sanomat pystyi toimintansa kriittiseen arviointiin takavuosien kouluampumisten uutisointiin liittyen. Tämä prosessi taisi jopa muuttaa toimituksen toimintatapoja.

  18. Kiitos tasapuolisesta ja analyyttisestä kirjoituksesta. Kiitos myös keskustelijoille rakentavista kommenteista. Olen huomannut jo vuosikymmenten aikana sellaisen vahvistuvan piirteen ev. lut. kirkossamme, että Helsingin seutu poikkeaa melko lailla muusta Suomesta esim. suhtautumisessa avioliittoon naisen ja miehen välisenä liittona. Jos siis Helsingin srk-yhtymän lehti julistaa jotain, se ei edusta koko kirkkoa, vaikka edustaakin kirkkoa.

  19. Kiitos huomiosta, Joukahainen. On totta, että kirkossa käytävä keskustelu ja mielipiteet vaihtelevat maantieteellisesti. Tämä ei ole tietenkään mikään ihme – sama on nähtävissä missä tahansa suomalaisessa arvokeskustelussa: pääkaupunkiseudun ja esimerkiksi Pohjanmaan ja Pohjois-Suomen välillä on isoja eroja.

    Helsingin seurakuntayhtymän kanta ei tietenkään edusta koko kirkkoa, mutta se edustaa kyllä kirkkoa Helsingissä. Nyt ovat kuitenkin Helsingin kirkkoherrat ilmoittaneet, että eivät liiku ihan samoilla linjoilla kuin seurakuntayhtymän lehden pääkirjoitus. Jää siis vähän epäselväksi, mitä K&K-lehti ja sen linjanvedot sitten edustavat, vaikka kyseessä onkin seurakuntayhtymän lehti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *