Juhana Torkki, Tarinan valta: Kertomus luolamiehen paluusta (Otava 2014), 319 sivua

Jos haluat koskettaa kuulijoittesi tunteita, nostaa heidät arkisen tilanteensa yläpuolella ja jättää heidän mieliinsä syvällinen opetus, kerro heille tarina.

Vaikka nykyihminen arvostaakin järjen saavutuksia, kuten luonnontieteiden tuloksia, tarinat eivät ole kuolleet vaan näyttävät jopa tekevän paluuta. Poliitikot, yritysjohtajat ja markkinoinnin ammattilaiset ovat oivaltaneet tarinoiden tenhovoiman.

Tähän saumaan iskee Juhana Torkin uusin kirja. Sen esipuheessa luvataan kirjan antavan ”selvät ohjeet siitä, miten menestyksekäs tarina syntyy”. Kuinka Torkki tehtävässä onnistuu?

Tarina vangitaan häkkiin

Tarinan valta -kirjan alussa annetaan alustava kuvaus tarinan anatomiasta, jonka jälkeen nuotiolle vyörytetään tapausesimerkkejä, tarinankertojia, ymmärrystä syventämään. Torkki analysoi Steve Jobsia, Barack Obamaa, suomalaisia poliitikkoja (etenkin Soinia), median ja politiikan tarinointia ja nykyaikaista heimoistumista. Lopussa katsahdetaan vielä Nelson Mandelan ylevään tarinaan.

Ymmärtämisen apuna Torkilla on jo hänen Puhevalta-kirjastaan tutut antiikin ajattelijat: Aristoteles, Cicero ja Quintilianus. Heidän lisäkseen ääneen päästetään nykyajan viisaat kuten filosofi Roland Barthes, Nobel-kirjailija Elias Canetti, draaman teoreetikot Gustav Freytag ja Lajos Egri sekä Georg Klaus, DDR:n lahja maailman politiikan tutkimukselle.

Seitsemisen vuotta sitten kirjoitetussa Puhevalta-kirjassaan Torkki hahmotteli vaikuttavan puheen reseptiä. Se ei ollut teknisesti sikäli vaikea tehtävä, että jo antiikin aikana saavutettiin varsin vahva konsensus tällaisen puheen osatekijöistä, eivätkä modernimmat kehittelyt ole tuota näkemystä juurikaan horjuttaneet.

Sen sijaan tarina on käsitteenä huomattavasti liukkaampi ja hämärämpi, eikä tarinan syväluonteesta ole vastaavaa konsensusta. Vaikka meillä on intuitiivinen taju tenhoavasta tarinasta, kun sellaisen pauloihin joudumme, asian määrittely on kokonaan toinen juttu.

Torkki yrittää tarinan olemuksen vangitsemisessa parhaansa, eikä yritys ole lainkaan kehno. Päinvastoin, kirjan ensimmäisen luvun linjanvedot tarinan luonteesta ovat uskoakseni Tarinan vallan kestävintä antia. Torkki on saanut karkailevan käsitteen taitavasti häkkiin.

Mistä tarinassa on kyse?

Tarina ei ole Torkin mielestä sama asia kuin kertomus, joskin näillä kahdella on läheinen suhde. Myös tarina liikkuu ajassa, mutta on enemmän kuin pelkkä tapahtumien listaus. Tarinassa kertoja valikoi merkitykselliseltä tuntuvia asioita. Tarina on siten merkityksen ja tunteen välittämistä.

Tarina saa ihmiset palaamaan tarinan aiheeseen yhä uudestaan ja kertomaan siitä muille. Tämä on liikeyritysten syytä huomata, kun ne etsivät/säveltävät omaa tarinaansa: jos se ei tunnu miltään, eivätkä ihmiset koe sitä merkitykselliseksi, se ei myöskään tee minkäänlaista vaikutusta.

Sen sijaan yrityksen tekemät poikkeukselliset teot, esimerkiksi odotukset ylittävä asiakaspalvelu, luo tarinoita kuin itsestään ja tekee tyytyväisistä asiakkaista tarinankertojia. Yritysjohtajien tulisikin kuunnella työntekijöitä ja asiakkaita ja siten löytää yrityksen jo olemassa oleva tarina.

Tarinassa on Torkin mukaan tunnistettava muoto. Ihmisen mieli kuljettaa mukanaan arkkityyppejä, eräänlaisia tarinallisia muotoja. Niitä ovat esimerkiksi tuhkimotarina (ryysyistä rikkauksiin), Daavid vastaan Goljat (pieni ja hyvä voittaa ison ja pahan) ja alikersantti Rokka (ihminen luottaa enemmän omaan järkeensä kuin yläpuolelta tuleviin järjestelmän tolkuttomiin vaatimuksiin). Kun ihminen kuulee uuden tarinan, siinä oleva muoto voi resonoida näiden mielen arkkityyppien kanssa ja siten ammentaa niistä merkityksiä ja (mielihyvän) tunteita.

Torkki pitää Aristoteleen Runousopissaan esittelemää draaman kaarta hyvänä lähtökohtana tunteita herättävän tarinan juonen kehittelyyn. Draamalla tulee olla päähenkilö, jota kohtaan koemme sympatiaa. Tämä joutuu konfliktiin tai muihin vaikeuksiin. Ongelmiin etsitään ratkaisua, seuraa juonenkäänteiden ketju, joka huipentuu kliimaksiin (anagnoris, tunnistaminen). Tällöin tosiasiat paljastuvat hahmoille ja yleisölle. Tällainen draaman kaari tuottaa katsojille suurimman nautinnon.

Jobsin seduktio

Steve Jobsista on kirjoitettu paljon, mutta uskon, että Jobsiin perehtyneetkin löytävät Torkin analyyseista paljon kiinnostavaa. Jobsin presentaatioita tarkastellaan nimittäin tällä kertaa Aristoteleen Retoriikka toisessa kädessä. Kuluttajia vakuuttamaan sovelletut vaikuttamisen tekniikat tulevat tutuiksi.

Kiinnostavinta antia on Torkin kuvaus Jobsin harjoittamasta seduktiosta, siis harhautuksesta.

Jobs asettuu lähes perfektionistisesti yleisön eli kuluttajan rinnalle pukeutuen farkkuihin ja tennareihin, puhuen tämän kieltä, eläytyen tämän tarpeisiin ja puolustaen tämän oikeutta laadukkaisiin laitteisiin. Kun yleisön puolustus on pettänyt, Jobs lähes röyhkeästi kertoo, mitä hänen laitteistaan pitää ajatella, siis normittaa käyttökokemuksen.

Seduktion ansiosta vaikuttaa siltä, ettei tämä viesti tule korporaation ylätasolta vaan kuluttajan ystävältä, kanssakuluttajalta, tennari-Jobsilta. Tästä Torkki jatkaa vielä pidemmälle kuvaamalla Jobsin käyttämiä suggeroivia tekniikoita ja Apple-heimon rakentamista.

Tässä kuvauksessa on jotain uutta. Puhevalta-kirjassaan Torkki käsitteli puhujan tehtäviä puheen alussa, exordiumissa. Klassisen retoriikan mukaan yksi tärkeimmistä on captatio benevolentiae, yleisön hyväntahtoisuuden voittaminen omalle puolelleen. Torkki puhuu kanavan avaamisesta puhujan ja yleisön välille.

Puhevallan selvitys asiasta on neutraali ja paikoin myönteisen innostunut. Nyt Torkki puhuu suurin piirtein samasta asiasta selvästi kriittisemmin äänenpainoin ”seduktiona” ja ”suggerointina”.

Uusi kriittinen ote

Mitä pidemmälle Tarinan valtaa lukee, sitä selvempänä uusi kriittinen ote näkyy.

Kun Puhevalta-kirjan sankari oli taitava puhuja, joka sai yleisön puolelleen, Tarinan vallassa tällainen sankaruus on kaikkea muuta kuin selvää.

Puhevallassa etiikkaan liittyviä kysymyksiä, kuten tunteiden käyttämiselle vaikuttamisessa, ei problematisoitu. Tarinan vallassa teema kääntyy kirjan edetessä tarinan vaaroihin ja taitavan esiintymisen arveluttaviin puoliin.

Puhevallassa korkeintaan statistina esiintynyt ”terve järki” asetetaan Tarinan vallassa kaikenlaisen arveluttavan, tunteita liehittelevän tarinoinnin vastavoimaksi.

Tarinan valtaa on ehättänyt kulua vain reilut sata sivua, kun Torkki ottaa kriittiseen tarkasteluun tarinan kyvyn lumota kuulijat. Lumovoima tuottaa kuulijan aivoille mielihyvää ja sumentaa kritiikin. Tällöin tarina voi helposti välittää kuulijoilleen aivan yksipuolisia totuuksia tai suoranaisia valheita.

Torkki tarjoaa tällaisen vastavoimaksi ”tervettä järkeä”, logiikan ja kriittisen tiedonmuodostuksen traditiota, jonka symbolikseksi isäksi hän nostaa Sokrateen.

Media on menetetty

Tämän jälkeen alkaa varsinainen tykitys. Torkki ottaa pihteihinsä median harjoittaman fabrikoinnin eli uutisten keinotekoisen rakentamisen tarinallistamisen keinoin ja siten totuuteen löyhästi liittyvien tarinoiden esittämisen vakavana tiedonvälityksenä.

Arvostelu on armotonta, eikä se kohdistu ainoastaan tiedostusvälineisiin. Torkin kuvauksessa kansa on nopeita tunnelmapaloja metsästävää karjaa, joka lukee mieluummin 7 päivää -lehteä kuin pitkiä, syvällisiä ja analyyttisia kirjoituksia. Tällöin lehdistö tarjoaa kansalle sitä, mikä myy parhaiten, eli tarinoivaa juorujournalismia.

Median tilaa käsittelevässä luvussa Torkki kertoo omaelämäkerrallisen tarinanpätkän, joka saattaa olla tulkinnallinen avain koko hänen kirjaansa.

Hän oli puhumassa ”merkittävän sanomalehden” toimittajille, ja korosti objektiivisen ja asiapitoisen tiedonvälityksen merkitystä. Tämän jälkeen, hänen jo poistuessaan paikalta, tilaisuuden järjestäjä tuli selvittämään, mistä olikaan ollut kyse: ”Olemme järjestäneen koko tämän seminaarin aivopestäksemme lehtemme toimittajia pois vanhanaikaisesta, objektiivisesta journalismista.”

Torkki kertoo astelleensa tilaisuudesta ulos uutena ihmisenä.

Obaman puheet hobittien satuilua?

Puhevalta-kirjassa Torkki kirjoitti myönteiseen sävyyn historian suurista puhujamestareista, kuten taannoisista valtionjohtajista Bill Clintonista ja Tony Blairista. Barack Obamankin puhujanlahjat ovat saaneet Torkilta suitsutusta.

Tarinan valta -kirjan viidennessä luvussa Obaman puheita ja esiintymistä analysoidaan. Hänen poikkeukselliset puhujantaitonsa Torkki kyllä tunnustaa, mutta analyysissa on silmiinpistävän kriittinen sävy. Mestarillinen esiintyminen ja tarinankerronta saavat kansanjoukot hullaantumaan, mutta sisältö esimerkiksi Obaman virkaanastujaispuheessa on Torkin mukaan ontto. Puheen sisältö juontuu vähintään yhtä paljon Taru sormusten herrasta -teoksen tarinoista kuin nyky-Amerikan konkreettisista haasteista.

Obama osaa synnyttää kuulijoissaan voimakkaita tunteita, jotka luovat ihmisille vaikutelman uuden paremman ajan koittamisesta ja Obamasta itsestään tämän uuden aikakauden hyvänä messiaana. Mutta onko Obama aito? Siihen Torkki ei osaa vastata:

Luoja tietää. Mutta selvä retorinen virhe on, jos puhuja vaikuttaa epäaidolta. En tiedä onko demokratian teatterissa tärkeää olla aito, mutta ainakin tärkeää on näytellä hyvin.

Demokratian sirkus klovneineen

Obaman jälkeen Torkki suuntaa katseensa ”demokratian sirkukseen” ja koko nykyaikaiseen politiikan tekemisen tapaan.

Politiikka viihteellistyy. Poliitikot kertovat tarinoita, joiden sidos varsinaisiin koviin asiakysymyksiin on löyhä tai olematon. Näistä kansa hurmaantuu.

Demokratia on Torkin mukaan vain vähän diktatuuria parempi: joustavamuotoinen johtajakultti, jossa johtajat vaihtuu ja massat saavat kokea johtajasta hurmaantumisen riemun yhä uudestaan ja uudestaan.

Torkki kehuu Björn Wahlroosin kirjaa Markkinat ja demokratia ”briljantiksi” ja ”majesteetilliseksi” ja pitää sen demokratia-kritiikkiä oikeutettuna. Wahlroosin esityksen heikkoutena Torkki tosin pitää liian rationaalista ihmiskuvaa.

Torkin mielestä

demokratian ongelma on, että usein valtaan pääsee ihmisiä, jotka eivät ole erityisen lahjakkaita tai moraalisia – he ovat vain hyviä tarinankertojia. Siinä mielessä demokratia on epätasa-arvoinen: siinä pärjäävät parhaiten ihmisen, joilla on demagogisia taipumuksia, toisin sanoen, jotka ovat hyviä synnyttämään hurmoksen suurissa massoissa.

Torkin yhteiskunta-analyysi huipentuu

Joku voi nyt tuntea väristyksiä: Tällaiseksiko maailma on mennyt? Näinkö maailmaa hallitaan? Perustuuko kaikki primitiivisiin, hypnoottisiin tekniikoihin? Vastaus on kyllä. Elämä on hypnoosia. Yhteiskunta ei toimisi päivääkään, mikäli emme olisi hypnoosin vallassa.

Aika karuja arvioita ”maamme kärkivaikuttajien puhekouluttajalta”, niin kuin Tarinan vallan takakansiteksti kirjoittajaa luonnehtii.

Ihmisluonto – läpeensä itsekäs ja tekopyhä

Voivatko arviot enää ankarammiksi mennä? Voivat! Kirjan toiseksi viimeinen luku Heimojen tarinat piirtää lohduttoman kuvan ihmisluonnosta.

Ihmiset muodostavat luonnostaan joukkoja, heimoja. Heimo luo turvaa, mutta toimiakseen se tarvitsee tarinan, joka esittää ”joukon eloonjäämisstrategian”. Tarina luo heimon symbolisen maailman dualistisesti, jakaen asiat ja ilmiöt mustavalkoisesti hyvään ja pahaan.

Nykysuomi on täynnä pieniä heimoja, joilla on keskenään kilpailevia tarinoita. Kun tarinat lyövät yhteen, heimot asettuvat törmäyskurssille.

Tällainen ihmisten heimoaivojen dualistinen hyvä-paha-toiminto löytää mitä suloisimman kodin Facebookin tykkää-toiminnosta. Ihmiset voivat nyt hetkessä ottaa kantaa monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ja moraalisiin kysymyksiin hiiren klikkauksella. Moraaliset kannanotot tuovat puhtauden tunteen, Torkki valaisee.

Ihmisillä on Torkin mukaan sisäsyntyinen tarve ”vainoharhaiseen ja mustavalkoiseen maailmankuvaan”. Sivistyksen ”tekopyhät kuoret” ovat omiaan kätkemään tämän ihmisten primitiivisen luonteen.

Torkki selittää ihmiskunnan olemuksen löytyvän kilpailusta, joka juontuu ”saaliinjaosta”. Kun luolamiehet olivat kaataneet mammutin, piti pitää huolta siitä, että oma vatsa sai täytettä eikä naapuri vienyt kaikkea.

Tästä Torkki vain lisää kierroksia: Myös moraalisissa erimielisyyksissä on kyse kilpailusta, siis saaliinjaosta. Kilpailu kohdistuu ”symbolisen todellisuuden hallintaan”.

Ennen kaikkea moraalipuhe on Torkin mukaan tekopyhää. Todellisuudessa kyse on toisten mäiskimisestä, mutta

raa’an retoriikan on syrjäyttänyt monisävyinen ja ihastuttava moraalipuhe, joka loputtomin vivahtein antaa hienostuneen oikeutuksen sille, että karhu kuuluu ennen muuta minulle ja meille. – – Kun heimo muuraa tarinaansa, hyvin usein laastina on moraali, ja siksi heimosodat käydään usein moraalipuheella.

Torkki ammentaa Jonathan Haidtilta ajatuksen, jonka mukaan ”moraalinen kanta on emotionaalinen reaktio”. Vaistomaiset tunteet sanelevat ihmisten mielipiteet, ja sitten valittua kantaa pyritään jälkikäteen perustelemaan järjellä.

Torkin mukaan moraalisia mielipiteitä motivoivat primitiiviset yllykkeet kuten oman edun turvaaminen (”NIMBY-kanta”), omista (traumaattisista) kokemuksista nousevan välittömän oikeudentunteen julistaminen (”terapeuttinen kannanmuodostus”) ja oleminen samaa mieltä muiden kanssa (”heimokanta”).

Torkin mielestä moraalipuheella ihminen pyrkii vain perustelemaan muille että hänen tosiasiassa omaa etuaan tavoittelevat näkökohtansa ovat yhteisen edun mukaisia. Torkin tuomio on armoton:

Moraalipuhe on olemukseltaan valhetta, jonka tarkoitus on ylevöittää itsekkäät pyyteet. – – Moraalisen diskurssin ongelma ei ole se, että se saattaa sisältää pieniä määriä valhetta ja tekopyhyyttä. Moraalinen diskurssi on olennaiselta luonteeltaan valhetta. Sen olemus on valhe, ja tekopyhyys on ihmisen luonto.

Torkin katsannossa ihminen ”hamuaa itselleen oikeuksia ja perustelee niitä tekopyhällä moraalipuheella”.

Osansa saa myös sosiaalinen media. Ihmiset eivät Torkin mielestä enää tunnusta osaamisensa rajoja vaan erityisesti sosiaalisessa mediassa esiinnytään kaikkien alojen asiantuntijoina. Tämä on Torkin mielestä ”häpeämätöntä”.

Ajatukset jäävät puolivalmiiksi, kun väki kirjoittaa refleksinomaisesti Facebook-päivityksiä ja tweetteja. Twitterissä ”ihminen on palannut eläimellisille juurilleen”.

Jaksaahan keväinen mustarastaskin tweetata tuntikausia. Ei mustarastas ajattele. Se kertoo, mikä fiilis sillä on, kun kevät on vihdoin tullut.

Tarinat voivat olla Torkin mielestä todella vaarallisia, eikä niistä pääse edes eroon, sillä ”vain tarinat voivat saada aikaan muutoksen”.

Varoiteltuaan tarinoiden vaaroista parin sadan sivu verran Torkki päätyy kuitenkin lopulta siihen, etteivät tarinat ja järki sulje toisiaan pois, vaan järki erottelee tarinoista valheelliset elementit.

Huonon tarinan vastavoimana on kuitenkin lopulta vain hyvä tarina. Kirjan viimeisessä luvussa esitetäänkin Nelson Mandelan elämäntarina sellaisena tarinana, joka loi jotain uutta ja hyvää.

Täyttikö Tarinan valta lupauksensa?

Onnistuuko Tarinan valta antamaan luvatut ”selvät ohjeet siitä, miten menestyksekäs tarina syntyy”?

Mielestäni tätä lupausta kirja ei täysin täytä. Ensimmäisessä luvussa kuvataan vaikuttavan tarinan anatomia, mutta soveltaminen jää suureksi osaksi lukijalle.

Jobs-luvun jälkeen Torkki antaa viisi ohjetta, joilla voidaan muuttaa teoria tarinaksi. Ohjeet ovat mainioita, mutta lukijalle on tässä vaiheessa jo herännyt epävarmuus siitä, uskaltaako näitä ohjeita noudattaa. Sen verran kriittisesti Torkki kirjoittaa Jobsin seduktiosta ja Applen heimonrakentamisesta.

Tarinan lumoa käsittelevästä kolmannesta luvusta alkaen kirja lähtee sellaisille urille, jotka eivät käy ilmi kirjan takakansitekstistä. Kannen mainoslauseista saa vaikutelman, että Tarinan valta kirja olisi ennen kaikkea opas hyvien tarinoiden luomiseksi. Mutta kirja onkin valtaosaltaan jotain muuta. Se on media-, politiikka- ja yhteiskunta-analyysia ja kipakan kriittistä vieläpä.

Lähes dekonstruktiivisella otteella Torkki pyrkii paljastamaan, minkälaista tauhkaa pinnan alla muhii. Lopun säälimätön ihmisluonnon kuvaus vahvistaa sen, millainen draama Tarinan valta on: se on tragedia.

Analyysi on oppinutta, viiltävää, terävänäköistä ja taidokkaasti kirjoitettua (Torkki on todellinen sanankäytön taitaja!), monessa kohtaa varsin viihdyttävääkin.

Epäilemättä media-ala saa katsoa peiliin, ja monet poliitikot samoin. Suomalaisetkin voisivat pohtia vakavasti, onko mitään mieltä jakautua taisteleviin heimoihin.

Ei ole mitään pahaa siinä, että meitä muistutetaan suhtautumaan meitä liehitteleviin tarinoihin kriittisesti. Terveen järjen käyttö vie harvoin harhapoluille.

En ole kuitenkaan täysin tyytyväinen Torkin lähestymistapaan enkä kaikkiin johtopäätöksiin.

Luolamiesaivohypoteesi menee metsään

Kirjan peruslähtökohtana on ajatus siitä, että meidät on varustettu luolamiesaivoilla, jotka osaavat parhaiten ratkoa savannilla eteen tulleita selviytymishaasteita mutta jotka ovat alttiita menemään harhaan nykyajan informaatiotulvassa. Tällaisella luolamiesaivohypoteesilla Torkki selittää, miksi olemme viehättyneet tarinoista, miksi ne lumoavat meidät.

Hypoteesia venytetään kuitenkin huomattavan pitkälle kirjan viimeisessä luvussa. Siellä ihmisluonnosta piirretään kuva, jonka mukaan meidän käyttäytymistämme ohjaavat ainoastaan primitiiviset biologispohjaiset reaktiot, jotka pyrkivät turvaamaan oman etumme.

Ihmiset ovat tämän mukaan luonnostaan perin juurin itsekkäitä. Tämä biologispohjainen viettielämä näyttää olevan kirjoittajan mielestä ihmisten aito olemus, sillä puhuuhan hän ”sivistyksestä” eli kulttuurista ”tekopyhänä kuorena” ja moraalipuheesta ”valheena” ja ”tekopyhyytenä”.

Tällainen päättely on nähdäkseni kuitenkin enemmän nojatuoliajattelua kuin tarkka kuvaus ihmisen evoluutiosta. Kyse on siis eräänlaisesta Torkin kertomasta tarinasta, johon lukijaa houkutellaan uskomaan. Mutta nyt on syytä käyttää tervettä järkeä.

Nykyaikainen holistinen käsitys ihmisen evoluutiosta painottaa sitä, että ihmisen yksilökehitys on tapahtunut aina kulttuurin muokkaamassa ja informaation kyllästämässä ympäristössä, joka on vaikuttanut tähän kehitykseen (ks. esim. Kim Sterelny, The Evolved Apprentice: How Evolution Made Humans Unique).

Ei siis ole niin, että meillä on joku puhdas luolamiesluonto, jonka päälle kulttuuri ja vaikkapa moraali tulevat jonkinlaisena myöhempänä lisänä.

Biologia ja kulttuuri ovat olleet aina dialektisessa suhteessa. Ihminen on kehityksensä varrella ollut informaation muokattavissa, joka tekee lajistamme ainutlaatuisen.

Ihmisen käyttäytymisen ymmärtäminen ainoastaan primitiivisten biologispohjaisten viettien pohjalta on kapea ja siten epätosi katsantokanta. Biologian ja kulttuurin erottamiseen pyrkivä dualismi menee jo lähtökohtaisesti harhaan.

Samanlainen virheellinen käsitys evoluutiosta vallitsee siinä oletuksessa, että itsekkyys olisi normi. Evoluutio olisi mahdotonta ilman altruismia.

Jos väitetään että biologispohjainen ihmisluonto on itsekäs, niin vähintään yhtä paljon olemme saman biologian pohjalta altruistisia (ks. esim. Christian Smith, Moral, Believing Animals) Ei siis voida väittää Torkin lailla, että ihmisen aidoin olemus olisi itsekkyys.

Torkki vetoaa Jonathan Haidtin ajatukseen moraalisesta kannasta emotionaalisena reaktiona. Haidt ei kuitenkaan itse väitä, että emootiot olisivat välttämättä evoluution meihin asentamia ohjelmia, vaan tunteet voivat nousta muualtakin. Tunteet ovat paljon enemmän riippuvaisia kulttuurista ja normeista kuin biologisesta luonnostamme.

Ihmisen evoluution tunteminen asettaa myös Torkin arvion moraalipuheesta uuteen valoon.

Moraalinen ajattelu ei ole mikään myöhäsyntyinen lisä ihmisen aidon luolamiesluonnon päälle vaan se on ollut muodossa tai toisessa aina mukana ihmisen kehityksessä. Moraalinen ajattelu ja siten moraalipuhe on ihmiselle lajityypillisesti luontaista, ei mitään epäaitoa seduktiota.

Moraalinen antirealismi ei toimi

Torkin väitettä moraalisesta diskurssista valheena voidaan tarkastella myös filosofisena väitteenä. Jos se on tarkoitettu sellaiseksi, väite edustaa moraalisena antirealismina tunnettua metaeettistä kantaa, tarkemmin sanoen moraalisen antirealismin virheteoriaa.

Moraalinen antirealismi väittää, että mitään moraalisia tosiasioita ei ole olemassa, missään muodossa. Näin ollen, jos esitämme jonkun moraalisen väitteen, kuten ”tappaminen on väärin”, lause kyllä näyttää viittaavan todelliseen asiaintilaan, yhteen moraaliseen totuuteen, mutta koska tällaisia totuuksia ei ole olemassa, väite ja kaikki muutkin moraaliset väitteet ovat lähtökohtaisesti vääriä.

Moraalinen antirealismi ei ole kanta, joka juontuisi suoraan esimerkiksi luonnontieteen tuloksista, vaan se on filosofinen näkemys, jonka pohjalla on yleensä joku maailmankatsomus, usein kova naturalismi.

Tämä ei ole suinkaan ainoa mahdollinen metaeettinen näkemys, vaan sen vaihtoehtona on moraalinen realismi.

Moraalisen realismin kannattaja uskoo, että moraalisia tosiasioita on todella olemassa. Jotkut katsovat niiden olemassaolon olevan platonistisesti ”kylmä tosiasia” (brute fact). Joidenkin ajattelun taustalla voi olla teistinen näkemys, jossa oikea ja väärä juontuvat pohjimmiltaan Jumalan luonnosta.

Myös monet ateistit ovat moraalisia realisteja. Itse asiassa uusien kyselytutkimusten mukaan vielä 1950 ja 60-luvuilla ammattifilosofien suosiossa ollut moraalinen antirealismi on menettänyt suosiotaan. Nykyään yli puolet ammattifilosofeista kannattaa moraalista realismia jossain muodossa.

Moraalinen antirealismi on monestakin syystä ongelmallinen kanta. Ilmeisin ongelma liittyy siihen, että sen pohjalta on mahdotonta elää normaalia arkielämää. Tiukimmatkin moraaliset antirealistit elävät ikään kuin heitä velvoittavia moraalisia tosiasioita olisi todella olemassa.

Ihminen näyttääkin olevan luonnostaan moraalinen realisti. Erilaisen näkemyksen omaksuminen edellyttää ankaraa ajatustyötä.

Tarinan valta -kirjan kannalta moraalinen antirealismi olisi tuhoisaa. Se merkitsisi sitä, että kaikki kirjassa olevat moraaliset arvostelmat menettäisivät merkityksensä. Ne olisivat valhetta – Torkin omassa katsannossa merkkejä kirjoittajan ”itsekkäiden pyyteiden ylevöittämisestä”. Esimerkiksi kirjan viimeinen luku Nelson Mandelan vapaustaistelusta ylevien moraalisten päämäärien eteen osoittautuisi tyhjäksi kuplaksi, tarpeettomaksi rimpuiluksi ja lopulta valheeksi.

Tunteet ja järki tarvitsevat toisiaan

Lopuksi, vaikka Torkki kirjan loppupuolella huomauttaa, etteivät tarinat ja terve järki ole välttämättä toisiaan kumoavia, tämä lyhyt toteamus uhkaa jäädä eräänlaiseksi alaviitteeksi, koska kirjassa on pääosin annettu ymmärtää toisin.

Tarinan vallassa tunteet nähdään enemmän tai vähemmän järjen vastakohtana. Viritys muistuttaa 1900-luvun alun valistusrationalismia.

Vielä Puhevalta-kirjassa tunteiden ja järjen suhde nähtiin erilailla, klassisemmin: tunteissa ei ole mitään pahaa, mutta niiden tulee olla järjestyksessä ja oikein suunnattuja. Tunteet ja järki ovat kumppaneita: järki pitää tunteet oikealla kurssilla.

Klassista näkemystä tukevat nykyaikaiset neurotieteet. On todettu, että jos ihmisellä on tunne-elämä täysin sekaisin tai jos tunteita ei ole ollenkaan, järki ei toimi vaan se menee päin seiniä.

Oikein toimiessaan tunteet ovatkin eräänlaisia suodattimia, jotka valikoivat yksilölle relevanttia informaatiota käsiteltäväksi. Ne ovat skeemoja, jotka ohjaavat oikeaan suuntaan ja ottavat pois turhia vaihtoehtoja.

Tarinan valta sytyttää ajattelemaan

Mitä Tarinan valta -kirjasta pitäisi ajatella?

Kirjalla on merkittäviä ansioita. Se kuvaa hienosti, millainen tarina on luonteeltaan. Analyysit Jobsista, Obamasta, politiikasta ja mediasta ovat aidosti kiehtovia.

Torkilla on merkittävä kyky osata avata vaikeitakin ajatuskokonaisuuksia helposti tajuttaviksi. Kieli on lennokasta ja oivaltavaa, kielikuvat hersyviä.

Torkin kirja ei ole mitäänsanomaton, vaan kirjoittajan mielipiteet putoavat kuin punnukset. Ne provosoivat ottamaan kantaa, kiihottavat ajattelemaan.

Jotkut näkemykset ovat mielestäni ekstriimejä, ja koko kirjan perusviritys luolamiesaivoista menee suurelta osin metsään, mutta överienkin väitteiden kohdalla lukija joutuu perustelemaan itselleen, miksi näin ei ole.

Tarinan valta ei mielestäni ole aivan sitä, mitä kirjan esittelyt väittävät sen olevan. Tarinan olemuksen analyysia on jonkin verran, ohjeita tarinankertojille vähemmän, media- ja yhteiskuntakriittistä tekstiä paljon.

Jos lukija tietää nauttivansa tällaisesta miksistä, Tarinan valta ei tule varmasti pettämään häntä.