Miksi suomalainen puhekulttuuri on ankeahkoa? Eräs ihan pätevä selitys jäljittää syyt kouluopetukseen. Kirjalliseen ilmaisuun satsataan, suulliseen ei juurikaan. Peruskoulussa ei puheita pidetty. Debattejakaan ei juuri järjestetty.

Tai olihan esillä toki yksi suullisen esittämisen muoto: esitelmät.

Paperit täristen pienet oppilaat raahautuivat luokan eteen. He naulasivat katseensa paperiinsa ja alkoivat lukea. Valmiiksi kirjoitettu teksti luettiin ääneen tolkutonta vauhtia, jotta tilanne menisi pian ohi. Lauseiden loput nieleskeltiin. Sanoista sai hädin tuskin selvää.

Ehkä tuo on yksi syy, miksi suomalaiset pitävät esitelmän, kun heiltä pyydetään puhetta. Puhe on tuntematon genre; esitelmästä on puolestaan monella (karvaita) muistoja.

Voisiko kouluajoilta kummuta myös monen harjaantumattoman puhujan heikkous: liian nopea puhe?

Kuulija on täysin puhujan armoilla. On puhujan vastuulla, saako yleisö selvää sanoista, ymmärtääkö se sanoman. Ymmärtämistä vaikeuttaa tavattomasti se, jos puhuja etenee pikajunan nopeudella.

Haittoja on kaksi: 1) Nopea puhe on epäselvää. Artikulointi puuroutuu. Kuulija ei voi olla varma, mitä sanoja puhujan suusta sinkoutuu. 2) Kuulija ei ehdi hahmottaa ääneen lausuttuja ajatuksia. Kuulija tarvitsee aikaa puhutun sisäistämiseen. Kovin vikkeläsanainen puhuja ei tällaista aikaa kuulijoille anna.

Vastalääke tällaista vastaan on yksinkertainen: puhu hitaammin!

Tähänkin valitettavasti pätee: helpommin sanottu kuin tehty. Monesti puhujat eivät itse tiedosta kiirehtimistään. Nopeaan puherytmiin tottuneen on myös vaikea rauhoittaa tempoa; se tuntuu hänestä epäluontevalta.

Tiedostamisongelmaan auttaa se, että pyydät jonkun tuttavasi kuuntelemaan puhettasi ja antamaan rehellistä palautetta. Voit myös videoida puheesi ja saada siten lahjomatonta dokumentaatiota suorituksestasi.

Nopeaan puherytmiin tottuneelle muutos on harjoittelun takana. Mutta tätähän hyväksi puhujaksi kasvaminen muutenkin edellyttää. Nopean puhujan pitää vain pakottaa itsensä puhumaan hitaammin. Hänen pitää myös luottaa siihen, että kuulijoista rauhallinen puhe kuulostaa vallan hyvältä, vaikka se itsestä tuntuisi perin epäluontevalta.

Annoin taannoin tästä asiasta palautetta eräälle ammattipoliitikolle. Hänellä oli esiintyjänä monia vahvuuksia, mutta hänen puhenopeutensa oli aivan liian kiivas. Pyysin häntä lukemaan ääneen kirjoitettua puhetta useamman kerran. Joka kerralla jouduin pyytämään häntä hidastamaan vielä vähän – niin tottunut hän oli nopeaan puhetempoon, että hidastaminen tuotti vaikeuksia.

Katso Martin Luther Kingin ”I Have a Dream” -puheen alku. Kiinnitä huomiota, kuinka rauhallisesti King lausuu sanoja. Hänellä ei tunnu olevan kiire mihinkään:

Taitava puhuja ei tietenkään aina puhu samalla nopeudella, vaan hän osaa puhua tarpeen vaatieessa nopeammin ja oikeissa kohdissa hitaasti. Katso myös Martin Luther Kingin puheen loppu, jossa intensiteetti on huipussaan. Siinä puherytmi on alkua selvästi ripeämpi:

http://www.youtube.com/watch?v=_1zxq0TCjIg&feature=related

Kingin puhe on tietenkin erityistapaus. Harvat meistä ovat kansalaisoikeustaistelijoita ja saavat puhua monisatatuhatpäiselle yleisölle vastaavassa historiallisessa tilanteessa. Mutta ne hyvät hedelmät, jotka liittyvät Kingin rauhalliseen puherytmiin, ovat siirrettävissä monenlaisiin nykyaikaisiin puhetilanteisiin. Voimme ottaa hänestä oppia.