Kirjoitin äskettäin Hyvejohtajuus-blogiin siitä, etteivät suuret puheet ole kuolleet. Mainitsin Ronald Reaganin esimerkkinä poliitikosta, joka oli oivaltanut, ettei hänen varsinainen yleisönsä välttämättä istunut siinä tilaisuudessa, jossa hän piti puhetta, vaan kotona tv-ruutujen ääressä.

Reaganin vanavedessä muutkin poliitikot Yhdysvalloissa (ja muuallakin) ovat heränneet tähän tietoisuuteen. Erityisesti näkyvillä poliitikoilla mutta myös esimerkiksi suuryritysten johtajilla yleisö ei rajoitu niihin henkilöihin, jotka ovat läsnä puhetilanteessa. Toimittajien muistiinpanot sekä erityisesti video- ja tv-tallenteet laajentavat yleisöä merkittävästi.

Robert Lehrman mainitsee kirjassaan Political Speechwriter’s Companion kaksi esimerkkiä kotimaansa politiikasta, joissa varsinainen yleisö on ollut toisaalla.

Vuonna 2006 virginialainen republikaani senaattori George Allen kampanjoi uudelleenvalitsemisensa puolesta. Muuan intialaistaustainen demokraattisen puolueen työntekijä oli läsnä jokaisessa vaalitilaisuudessa ja videoi puheet.

Eräässä puhetilaisuudessa Allenilta meni tähän seuraamiseen hermot ja hän osoitti videoivaa miestä ja sanoi:

This fellow over here with the yellow shirt, Macaca, or whatever his name is. He’s with my opponent. . . Let’s give a welcome to Macaca, here. Welcome to America and the real world of Virginia.

Paikalla olevaa yleisöä Allenin letkautus nauratti, mutta nauhoitus päätyi hyvin pian julkisuuteen ja tuhosi uudelleenvalintakampanjan.

Suuri, tiedotusvälineitä seuraava, yleisö koki Allenin puheet rasistisiksi. ”Macaca”-nimityksellä oli rasistinen historia Euroopan siirtomaavallan ajalta. Jotkut arvelivat Allenin viitanneen makaki-apinoihin.

Allen kiisti kaikki syytökset, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. ”Macaca” valittiin Yhdysvalloissa vuoden 2006 poliittisesti epäkorrekteimmaksi sanaksi.

Jos Allenin tapaus on esimerkki poliittisesta törppöydestä, seuraava tapaus kuvaa poliittista kylmähermoisuutta.

Vuoden 1992 Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa mustat äänestäjät ryhmittyivät innokkaasti Bill Clintonin taakse. Tämä oli Clintonin kampanjalle tietenkin ilon aihe mutta myös myös haaste.

Clintonia voimakkaasti tukenut musta poliitikko Jesse Jackson oli tuolloin Yhdysvalloissa kiistelty hahmo, ja osa valkoisista äänestäjistä kaihtoi tämän ja Clintonin kytköstä. Lopulta kampanjatiimi löysi tavan, jolla Clinton voisi osoittaa monimutkaisessa tilanteessa poliittisen itsenäisyytensä.

Jackson oli kutsunut Clintonin puhumaan oman Rainbow Coalition -organisaationsa konferenssiin. Clinton otti puheessaan voimakkaasti kantaa hip hop -artisti Sister Souljahin tuoreeseen lausuntoon:

If Black people kill Black people every day, why not have a week and kill white people?

Clinton kommentoi:

If you took the words ’white’ and ’black’ and reversed them you might think David Duke was giving that speech.

David Duke oli kaikkien tuntema rasistinen poliitikko, ja nyt Clinton rinnasti hänet ja mustan hip hop -artistin.

Puhe oli täystyrmäys Jacksonia ja koko tilaisuuden yleisöä vastaan, mutta Clintonin varsinainen yleisö oli toisaalla. Vaikka hän saikin osakseen ryöpytystä, hän otti samalla tarpeellista etäisyyttä kuuman rotukeskustelun äärimmäisistä kannoista.

(Tapauksesta on muodostunut käsite amerikkalaisessa poliittisessa kielenkäytössä. Ilmaisua Sister Souljah moment käytetään silloin, kun poliitikko julkisesti torjuu omien kannattajiensa äärinäkemyksiä. )

Kun pidät puheen, yleisösi rajoittuu melkein aina siihen kaartiin, joka on saapunut sinua kuuntelemaan. Keskity heihin ja palvele heitä. Mutta joissakin erityistapauksissa, yleensä politiikan kentällä, varsinainen yleisö saattaa löytyä toisaalta.