Keskelle rauhallista heinäkuuta räsähtänyt kohu sisäministerin uskonnollisesta puheesta alkaa vähitellen laantua. Liekkien laskeuduttua on oikea hetki rientää hiilloksille. Ohessa pari kommenttia taannoisesta polemiikista retoriikan kannalta ryyditettynä kirkollisella pohdinnalla.

Oliko Päivi Räsäsen puhe retorisesti onnistunut?

Kysymykseen voi vastata monella tavalla. (Puhe löytyy täältä.)

Puhe pidettiin Evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin lukeutuvan Kansanlähetyksen kesäpäivillä. Kansanlähetyksen juhlissa keskiverto kuuntelija on uskon ja moraalin asioissa konservatiivinen, vakaasti Jumalaan uskova ja valtakirkkoon ainakin jossain määrin kriittisesti suhtautuva.

Tällaiseen kuulijakuntaan puhe teki takuulla suuren vaikutuksen, ja viesti otettiin halukkaasti vastaan. Ei ole epäilystäkään, etteikö puhe olisi ollut tälle yleisölle retorisesti hyvin onnistunut.

Puhe alkoi elää kuitenkin omaa elämäänsä, kun lehdistön edustajat tarttuivat siihen. Erityistä huomiota herätti se, että sisäministeri vaikutti vilkuttavan vihreää tai ainakin keltaista valoa siihen suuntaan, että kristitty voisi joissakin tapauksissa olla noudattamatta lakia omatuntoonsa vedoten.

Kun puheen yleisö vaihtui, muuttui myös sen vastaanotto. – Tosin monet kansalaiset arvatenkin pysyivät koko kohun ajan lehtitietojen varassa, eivätkä perehtyneet puheen tekstiin.

Monelle ministerin puhe oli aivan liian hapokasta settiä. Lakispekulaationsa lisäksi Räsänen vastustaa puheessaan suorin sanoin aborttia, eutanasiaa ja sukupuolineutraalia avioliittolakia ja rohkaisee myös kuulijoitaan tähän.

Suuren yleisön kavahdus näkyi tuttuun tapaan räävittömyyksinä sosiaalisessa mediassa mutta myös näkyvästi tuhansina kirkosta eroamisina.

Oliko puhe retorisesti onnistunut, jos ottaa huomioon sen jälkivaikutuksen?

Kysymykseen olisi helppo vastata kielteisesti. Voidaan olettaa, että kirkon johdon kanssa asioidessaan kirkkoasioista vastaavalla sisäministerillä saattaa olla jatkossa lisäjännitteitä.

Räsäsen aatemaailmasta kaukana olevat poliitikot puolestaan saivat taas muistutuksen siitä, minkälaisia asioita Räsänen pyrkii edistämään ja kuinka hän hahmottaa maailmaa. Tämä saattaa vähentää keskinäistä luottamusta ja vaikeuttaa yhteistoimintaa.

Toisaalta kielteistä vastausta ei pidä antaa liian hätiköiden, koska tämä ei ole välttämättä Räsäselle itselleen poliittinen tappio. Puhe ja Räsäsen esittämät näkemykset ovat herättäneet niin paljon huomiota, että monet hänen tavallaan ajattelevat saattavat kohdistaa vaaleissa äänensä hänelle ja hänen puolueelleen.

Asiaa vahvistanee myös se, että puheen jälkeisissä esiintymisissä Räsänen ei ole epäröinyt seistä sanojensa takana. Omasta vakaumuksesta ja puheoikeudesta kiinnipitäminen tiukassa paikassa vetoaa moniin äänestäjiin.

Räsänen ei pyörittele arvoista ympäripyöreää mahdollisimman montaa kuulijaa kosiskelevaa puheen partta vaan täräyttää kantansa esille niin suorapuheisesti, ettei se jää kenellekään epäselväksi. Tämä ei ole politiikassa aivan tavanomaista.

Sillä ei ole vaaliuurnilla merkitystä, että moni inhoaa Räsästä ja hänen näkemyksiään. Kielteisiä ääniä ei voi antaa. Päinvastoin aggressiivinen Räsäsen vastustaminen herättää joissakin sympatiaa häntä kohtaan. Tämä saattaa näkyä äänestyskäyttäytymisessä.

Kirkosta eroamisia Räsänen ei välttämättä ota kontolleen. Hän voi vilpittömästi ajatella, ettei ole hänen vikansa, jos joku eroaa kirkosta sen takia, että hän on tuonut oman vakaumuksensa päivän valoon. Eihän hän ole kirkon edustaja – mikä on tietenkin aivan totta. Tätähän myös piispat ovat puheen jälkeen – ymmärrettävästi – toistaneet.

Poliittinen polemiikki

Poliittisten vastustajien kannalta puhe oli suoranainen herkkupala. Sen aikaansaama tyrmistys antoi mahdollisuuden suomia puhujaa ja vaatia tämän luopumista kirkollisten asioiden hoitamisesta osana ministerin tointa.

Jotkut vaatimuksista oli perusteltu hauskasti. Esimerkiksi Laura Räty ja Lasse Männistö (kok.) katsovat, että monet eivät jaa Räsäsen näkemyksiä ja että hän edustaa ”uskonkysymyksissä” ”äärilaitaa”.

Se että monet kansalaiset eivät jaa yksittäisen poliitikon näkemyksiä, ei ole mitenkään kummallista. Minkä tahansa puolueen edustaja on joissakin näkemyksissään vähemmistössä, jos ajatellaan ns. yleistä mielipidettä.

Myös pääministeri Katainen edustaa Suomen poliittisella kartalla yhtä äärilaitaa. Se ei tee hänestä sopimatonta hoitamaan tehtäväänsä.

Vähemmistön edustaminen ”uskonkysymyksissäkään” ei sinänsä ole ongelma. Esimerkiksi ateistit ovat vakaumuksensa kanssa vähemmistössä, mutta tuskin ateistikaan olisi kykenemätön hoitamaan ministerinä kirkollisia asioita.

Vakaumuksesta muodostuu ongelma silloin, jos se vaikuttaa ministerin viran käytännön asioiden hoitoon siten, etteivät päätökset ole enää tasapuolisia. Tällainen kritiikki on kuitenkin aina syytä yksilöidä, eikä tässä tapauksessa tällaisia syytöksiä ole kuultu.

Kirkosta eroaminen tuotiin myös poliittiseen keskusteluun, kun SDP:n kansanedustaja Pauliina Viitamies ilmoitti eronneensa kirkosta Räsäsen puheen innoittamana. Viitamiestä harmitti se, etteivät kirkon johtajat kyllin ponnekkaasti tuominneet Räsäsen puhetta.

Voin yhtyä Erkki Tuomiojan (sd.) mielipiteeseen, että tällaisen tempauksen logiikkaa on vaikea ymmärtää. Räsänen ei ole millään tavoin kirkon virallinen edustaja. Vihreitten Pekka Haavisto kommentoi, että Päivi Räsäseen pettyneiden olisi perustellumpaa erota Kristillisdemokraateista, sikäli kun ovat sen jäseniä.

Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsin puolestaan huomautti, että Pauliina Viitamiehen olisi johdonmukaista erota myös SDP:stä – ainakin siihen asti, kunnes puolueen johto on riittävällä pontevuudella tuominnut sisäministerin puheenvuoron.

Kirkosta eroamisen mekanismit

Kirkosta eroamiset eivät tässä tapauksessa yleensä noudata Tuomiojan peräänkuuluttamaa ”kylmää” logiikkaa vaan seuraavat hieman ”sumeamman” logiikan polkuja.

Suomen evankelis-luterilaisessa kansankirkossa on jäseninä paljon sellaisia, joille jäsenyys ei käytännössä merkitse paljoakaan. He ovat ikään kuin jo kirkon eteisessä valmiina nostamaan kytkintä, kun pienikin impulssi siihen innostaa.

Tällaiseksi impulssiksi riittää mikä tahansa – neutraalikin tai jopa myönteinen – uutinen kirkosta tai kristinuskosta. Se riittää havahduttamaan potentiaalisen eroajan siihen, että hän on vieläkin kirkon jäsen – ja eroamaan sen jälkeen kirkosta.

Päivi Räsäsen puheeseen liittyvän jupakan yhteydessä kirkko oli jatkuvasti pääotsikoissa, ja edellä selitetty mekanismi piti huolen siitä, että eroamiset lisääntyivät.

Tämä ei selitä kuitenkaan erojen perin suurta määrää. Näyttää olevan niin, että Päivi Räsäsen koetaan edustavan kirkkoa, vaikka hän ei sen virallinen edustaja olekaan.

Päivi Räsäsen koetaan edustavan kirkkoa todennäköisesti siten, että hänen ajattelunsa katsotaan kumpuavan siitä, mitä kirkko ja kristinusko opettavat. Koska se koetaan kielteisenä, halutaan irrottautua tällaisia ajatuksia edustavasta instituutiosta.

Kotimaa24-verkkolehden toimittaja Simo Alastalo arvelee, että Räsänen on ”monien kammoaman uskovaisuuden ruumiillistuma, se jokaisesta suvusta löytyvä herätyskristitty täti, jonka seuraa sukujuhlissa vältellään. Ärtymys nousee siitä, että hän on sitä avoimesti ja myös poliitikkona.” Tämä voi hyvin olla monen eroajan kokemus.

Monet eroluvuista hätääntyneet kirkolliset ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa korostaneet sitä, ettei kirkko tyhjenny Päivi Räsäseen tai hänen puheenvuoroonsa. Näin teki myös Ulla Appelsin, joka kolumnissaan muistutti leijonasosan kirkon toimintamenoista keskittyvän ihmisiä laajasti hyödyttävään sosiaalisesti rakentavaan työhön kuten perheneuvontaan, koululaisten iltapäiväkerhoihin ja nuorisotyöhön.

Jotkut ovat muistuttaneet siitä, että kirkossa on edustettuna hyvin monenlaista ajattelua ja näkemystä. Sekin tietysti pitää paikkansa: kun lähes 80% kansasta kuuluu kirkkoon, siinä vallitsee kokonainen näkemysten kirjo.

Eräät ovat menneet tätä pidemmälle ja intoutuneet vaatimaan kirkon johtoa irtisanoutumaan Räsäsen ajatuksista. Tämä on ongelmallisempaa – ja tätä puolta ei nähdäkseni ole tuotu kunnolla esille.

Räsäsen näkemykset linjassa kirkon opetuksen kanssa

Vaikka kirkon edustajat mieluusti sanovat, että vaikeista uskonkysymyksistä pitää keskustella ja että niistä on vaikea sanoa mitään selvästi, kirkolla on kohtuullisen selkeät näkemykset asioista, joita Räsänen käsitteli. Ja näistä näkemyksistä Räsäsen puhe ei lopulta ollut kovin kaukana.

1)      Räsäsen esille tuoma ajatus siitä, että Jumalaa tulee totella enemmin kuin ihmistä, on kirkossa oikeastaan standardioppi. Se voidaan löytää esimerkiksi Katekismuksesta tai vaikka Kirkkokäsikirjasta, johon Räsänenkin myöhemmin viittasi.

2)      Räsänen vastustaa jyrkästi aborttia. Vastaavaa suorasanaisuutta ei kirkon dokumenteista löydy, mutta esimerkiksi piispojen takavuosina laatimassa kirjassa Rakkauden lahja aborttiin suhtaudutaan varovaisen torjuvasti. Myös Turun piispa Kalliala luonnehti aborttia ”eettiseksi ongelmaksi” taannoisessa haastattelussa.

3)      Räsänen vastustaa eutanasiaa, ja näin ajatellaan myös kirkossa. Aiheesta kirjoitti vuosi sitten Suomen Kuvalehteen Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, joka linjasi: ”Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti ja aktiivisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko.”

4)      Räsänen vastustaa avioliittolain muuttamista sukupuolineutraaliksi. Vaikka kirkko ei aktiivisesti vastustakaan lakialoitetta, se on kuitenkin muutama vuosi sitten paaluttanut hyvin vahvasti sen näkemyksen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto (ks. piispainkokouksen selvitys [s. 128] ja kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintö). Räsäsen käsitys avioliitosta noudattaa siten sitä, miten asiasta kirkossa opetetaan.

Kirkon johdon on vaikea irtisanoutua Räsäsen näkemyksistä siksi, koska ne ovat koko lailla yhteneviä kirkon opetuksen kanssa.

Ero on tyylissä: Räsänen sanoo asiat suorasukaisesti, kun taas kirkon edustajat yleensä varovaisemmin. Eroa on myös siinä, etteivät kirkon edustajien puheet yleensä käsittele näitä kysymyksiä; Räsäselle ne taas ovat tärkeitä.

Piispoilla olikin mainio paikka tarttua ilmaan laukaistuihin kysymyksiin ja kertoa, mitä näistä asioista kirkossa oikeastaan ajatellaan. Turun piispa Kalliala ja Helsingin piispa Askola tällaista keskustelua virittelivätkin, mutta vieläkin syvemmälle olisi voitu mennä.

Kirkon räväkin puheenvuoro

Irtisanoutumista vaativien huutoon vastasi kirkon edustajista selkeimmin Helsingin seurakuntayhtymää edustavan Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola. Lehden pääkirjoitus ei jättänyt epäselväksi Helsingin seurakuntien viestiä.

Simola kertoi lukijoille, että Päivi Räsänen ”päästelee suustaan ajoittain niin sanottuja aivopieruja eli sammakoita”. Nämä ovat Simolan mukaan ”lausahduksia, jotka pilaavat ilmapiiriä ja saavat ihmiset voimaan pahoin”. Simola kokee Räsäsen tavan ilmaista ”tunkkaisia konservatiivisia käsityksiään” ”hyvin ärsyttäväksi”.

Räsäsen johtama puolue sai myös osansa. Simolan mielestä Kristillisdemokraattien edustajien käsitykset ovat ”tympeitä” ja koko puolue kirkolle ”paha rasite”.

Simola summaa ajatuksensa: ”Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta tai että ainakin sitä johtaisi joku muu kuin Räsänen tai että hän edes osaisi pitää suunsa kiinni.”

Jos joku kuvitteli, ettei nykyisessä lullukkakirkossa osata enää tuomita, Simolan kirjoitus osoittaa tämän luulon kerralla vääräksi.

Mikäli joku KD-puolueen jäsen ei Simolan pääkirjoituksen luettuaan koe enää olevansa tervetullut kirkkoon ja päättää siitä erota, on se nähdäkseni hivenen johdonmukaisempaa kuin eroaminen Räsäsen puheen takia. Onhan Simola ihka aito kirkon edustaja, Helsingin seurakuntien keskeinen äänen- ja vallankäyttäjä, ja siinä roolissaan hän haikailee puolueen lakkauttamista tai ainakin puheenjohtajan vaientamista.

Kenties on niitäkin, jotka kokevat Simolan ärsyyntyneen purkautumisen terapeuttiseksi. Monikasvoiseen keskustelun kirkkoon mahtuu monenlaista.

Kansalaistottelemattomuus olikin yleistä

Lisäväriä keskustelu sai siitä tiedotusvälineiden tekemästä havainnosta, että myös jotkut puolueet hyväksyvät tottelemattomuuden lain edessä. Kansalaistottelemattomuuden puolesta liputtavat ainakin Vihreät ja Vasemmistoliitto.

Myös Erkki Tuomioja hyväksyy kansalaistottelemattomuuden tuoreessa bloggauksessaan, ja äskettäin Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kertoi piilotelleensa paperittomia siirtolaisia. Kontula myöntää, että hänen toimintansa on ollut ”lain vastaista tai ainakin lain rajoilla”.

Keskustelu varmasti jatkuu siitä, millä perusteilla kansalaistottelemattomuus on hyväksyttävää. Monet ovat sitä mieltä, ettei kristillinen usko voi tarjota tähän kestäviä perusteita. Räsänen ei kuitenkaan ole ainoa poliitikko, joka ajattelee, että jotkut periaatteet voivat ajaa kirjoitetun lain edelle.

Häsmäistä retoriikkaa ja pari opetusta

Retoriikan kannalta koko tapahtumaketju on varsin häsmäinen. Alkuperäiseen yleisöön puhe upposi takuulla hyvin, mutta kun yleisöksi tuli koko uutisia seuraava kansa, tilanne muuttui. Kansalaisreaktioista voi päätellä, että puhe on herättänyt sekä kiukkuista tyrmistystä että myönteistä vastaanottoa syistä, joita olen edellä käsitellyt.

Erillisen kysymyksen muodostaa suhde kirkkoon, joka on kärsinyt eroamisina ihan rahassa mitattavia vahinkoja. Kirkolla on retorinen ongelma: monta yleisöä.

Piispojen virkaan kuuluvana tehtävänä on ajatella kirkkoa kokonaisuutena, sen monia ja hyvin erilaisia jäseniä, ja kommentoida asioita tältä pohjalta. Räsäsen puhe ja siitä poikinut uutisointi muodostivat tilanteen, jossa osa kirkon jäsenistä oli jättämässä kiukkuisena koko lafkan taakseen, kun taas jotkut pitivät ministeriä merkittävänä kristinuskon puolustajana.

Helsingin seurakuntayhtymän viestintäpäällikön reaktio poikkesi piispojen rauhallisen harkitsevasta linjasta. Seppo Simola ei nähtävästi ole halunnut ottaa harteilleen piispojen taakkaa, koko lauman ykseyden vaalimista. Tällöin voi saarnata avoimesti jonkun ryhmän korvasyyhyn mukaan. Räsästä kammoksuvat saivat lohdutuksensa, muille oli tarjolla lain sanoja.

Itse pidän käydyn keskustelun suurimpana opetuksena sitä, että oikeanlaisessa toleranssissa on Suomessa vielä tekemistä. Tällaisen tavoitteleminen olisi kuitenkin tärkeää yhteiskunnallisen eheyden tähden.

Oikeanlaisella toleranssilla tarkoitan sitä, että meidän olisi hyvä oppia sietämään erilaisten näkemysten ilmaisuja ilman, että menemme tyystin tolaltamme. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikkien kanssa samaa mieltä tai edes kunnioittaa niitä näkemyksiä, jotka torjumme.

Terveeseen keskustelukulttuuriin kuuluu painokaskin mutta samalla perusteltu erimielisyys. Toisen näkemyksen voimme pyrkiä kumoamaan, mutta meidän olisi hyvä oppia kunnioittamaan ihmisten oikeutta ilmaista mielipiteitään – vaikka ne vaikuttaisivatkin meistä kahjoilta.

Meidän olisi myös hyvä oppia kunnioittamaan ihmistä sanojen takana. Vaikkakin se tuntuisi joskus vaikealta.